On uskomattoman hieno fiilis, kun keho oivaltaa jonkin
asian. Jos on harjoitusprosessissa, jossa kehotietoisuus on päivittäisen
tutkimuksen yksi kohde (yi quan, taiji, asahi, jooga, zazen jne.) voi silloin
tällöin herätä kokemukseen, missä keho tekee oivalluksen. Tarkoitan todella oivallusta, jossa
esimerkiksi jonkin liikkeen syntymekanismi äkisti avautuu tai kehomieli tulee
siitä tietoiseksi. Kyse ei siis ole älyllisestä oivalluksesta, vaan esimerkiksi
jonkin uuden yhteyden kokemus kehossa. Tällaisen oivalluksen hetkellä keho
ikään kuin sanoo: ”Aivan … näinhän se menee … mielenkiintoista!” Sanomatta tietenkin sanaakaan. Tätä
oivallusta kehomieli jää sitten tutkimaan ja aistimaan siksi aikaa, kun kokemus
yhteydestä on vielä elävä, kunnes lopulta kokemus hiipuu ja katoaa muistojen joukkoon.

Tulin juuri hiihtämästä. Tein leppoisan lenkin, joka kesti
noin tunnin. Hiihtäessäni perinteistä
vuorohiihtoa tasaisella peltoaukealla, tämä hiihtämisen tapa avautui yhtäkkiä
keholleni uudella tavalla. Kehomieleni tuli tietoiseksi, miten potkaiseva jalka
ja vastakkainen käsi toimivat saumattomassa yhteistyössä. Voiman vapauttaminen potkuun ja vastakkaisen
käden työntöliike tapahtuvat täsmällisesti yhtäaikaisesti. Keho kiertyy ja
voima kulkee kehossa ristiin. Saman tien tämä ristikkäiskuvio vaihtuu toisin
päin, kun toinen jalka potkaisee ja toinen käsi työntää. Tämä on tietysti
itsestään selvää. Niinhän se vuorohiihto menee, mutta sen kokeminen
oivalluksena kehossa on jotakin muuta. Se on eräänlainen kehollinen ”kensho”
(zen-perinteen nimitys ”oivallukselle”). Tämän oivalluksen jälkeen hiihtämiseen
tuli uusi laatu, uusi ulottuvuus, joka sitten jo ennen kotipihaa hiipui pois. Kehollinen
oivallus ei aukea etsimällä, pakottamalla. Se tulee yllättäen … pyytämättä.