”Ilmiöllä on alku, keskikohta ja loppu.” Tämä on
muistinvarainen sitaatti eräästä buddhalaisesta suutrasta, tietoisuuden
harjoittamisen oppaasta. Tekstissä viitataan tapaan, miten koemme ilmiöt
tietoisuudessamme. Sekä ulkoisen maailman että sisäisen maailman ilmiöt
esiintyvät jatkuvasti muuttuvina, eräänlaisena virtana. Ne nousevat tyhjästä ja
katoavat tyhjään. Suuntaamalla huomiomme ilmiöön ja pyrkimällä näkemään sen
alku, keskikohta ja loppu, pyrimme tuleman tietoiseksi tästä ilmiön muuttuvasta
ja katoavasta luonteesta.

Lause viittaa sekä ”suuriin ilmiöihin” kuten elämä tai vähän
pienempiin ilmiöihin, kuten hengitys. On mielenkiintoista, miten buddhalaisessa
psykologiassa kuljetaan jatkuvasti yksityisestä yleiseen ja jälleen takaisin
yksityiseen. Toisin sanoin: miten yksityisen ilmiön avulla opetellaan yleisiä
lainalaisuuksia. Lähtökohtana on esimerkiksi hengitys, sen vaiheiden ja
lainalaisuuksien kokemuksellinen ymmärrys ja päämääränä elämän lainalaisuuksien
ymmärrys.

Huomion suuntaaminen hengitykseen on perusharjoitus.
Laskemme hengityksiä ”yyyyksiiii… kaaaaksiiii … jne.” Kun huomion suuntaamisen
kykymme kehittyy ja kykenemme pysyttämään huomiomme kohteessaan vähän pidempään,
otamme harjoitukseen mukaan enemmän yksityiskohtia. Ilmiön alku, keskikohta ja
loppu ovat tällaisia yksityiskohtia. Lausuessamme mielessämme lukusanan ”yksi”
suuntaammekin nyt huomiomme jokaiseen kirjaimeen erikseen ja tulemme
tietoiseksi, emme vain siitä, miten tämä sana nousee tietoisuuteemme vaan miten
sen yksittäiset kirjaimet nousevat tietoisuuteemme perätysten. Suuntaamme ensin
huomiomme siihen kohtaan, mikä on ”ennen ajatusta” (kiin. ”hua-tou!, ”ajatuksen
alku”). Tässä kohdassa ei vielä ole ajatusta, siis kohta mielessämme lausumaa
sanaa. Pyrimme sitten ikään kuin aistimaan, miten tähän tyhjyyteen nousee sanan
ensimmäinen kirjain, sitten toinen, sitten kolmas ja sitten neljäs. Lopuksi
huomaamme, miten sana katoaa ja jäljelle jää taas vain tyhjä tila. Huomio on tässä kuin kapea valonsäde, jolla
valaisemme pimeän huoneen seinälle kirjoitetun sanan kirjain kirjaimelta
pyyhkäisemällä sanaa lampullamme.

Tämä harjoitus opettaa tietoisuudesta paljon, mutta paljon myös
ilmiöistä yleisemmin. Alamme selkeämmin huomata erilaisten ilmiöiden alun,
keskikohdan ja lopun. Zen-perinteessä on paljon erilaisia taiteiden ja taitojen
teitä, joissa rituaalisesti opetellaan tätä ilmiöiden luonnetta luomalla
harjoitustilanne niin, että siinä on selkeä alku, keskikohta ja loppu.
Harjoitus yleensä rajataan kummastakin päästään kumarruksella. Näin tehdään
teeseremoniassa, karaten katassa tai vaikkapa zenin zazen-harjoituksessa. Harjoituksessa pyritään sitten olemaan läsnä
tavalla, jota kuvasin hengityksen laskemisen yhteydessä: huomio pidetään
herpaantumatta keskittyneenä juuri siihen eleeseen tai liikkeeseen tai mielen
aktiin, joka nousee tai tehdään juuri nyt.

Tällä tavalla opettelemme olemaan läsnä toiminnassamme,
mutta opettelemme myös päästämään irti. Erilaisten takertumien tai sitoutumien
tunnistaminen on buddhalaisen psykologian ydintä. Kun on aika päästää irti, niin on aika
päästää irti! Tästä tulee väkisinkin mieleeni eräs zen-tarina (ja zenissä näitä
tarinoita riittää!) Tapahtui muinaisessa Kiinassa, että kaksi zen-munkkia,
nuorempi ja vanhempi, matkasivat kävelleen kohti naapuriluostaria. Sateen
jälkeen tie oli paikoitellen vesipurojen ja suurten lammikoiden katkaisema. Kun
he lähestyivät yhtä tällaista lammikkoa, he näkivät että nuori nainen seisoi
lammikon reunalla miettien, miten sen ylittäisi kuraamatta jalkojaan ja
kenkiään. Nuori munkki ohitti naisen sanomatta sanaakaan. Vanhempi munkki sen
sijaan pysähtyi naisen vierelle, kumartui ja sanoi: ”Hyppääpä selkään, niin
minä kannan!” Päästyään lammikon yli,
nainen hyppäsi munkin selästä alas ja kumarsi kiitokseksi. Munkit jatkoivat
hiljaisina matkaansa. Ilta jo saapui ja luostari alkoi häämöttää alhaalla
laaksossa. Silloin nuorempi munkki ei voinut enää pidätellä, vaan torui
munkkiveljeään: ”Miten sinä saatoit ottaa tuon naisen reppuselkään, sehän on
kaikin tavoin vastoin luostarimme sääntöjä!” Tähän vanhempi munkki tokaisi:
”Niin … minä jätin hänet tuonne lammikon rannalle … sinä näytät kantavan häntä
edelleen selässäsi!”

Alku … keskikohta … ja loppu …