Oli opettavainen Filosofinen –praktiikka seminaari. Päivä
antoi aika kattavan kuvan siitä, mitä filosofisella praktiikalla tarkoitetaan
ja mitä siellä tehdään. Käytännön esimerkkejäkin esitettiin sopivasti. Tässä
muutamia ajatuksia, joita itselläni heräsi … tai oikeastaan vain kaksi:
filosofien ruumiittomuus ja tradition puute. Tarkennan.

Filosofisen praktiikan harjoittajat näyttävät hahmottavan
ihmisen yhtä ruumiittomana kuin psykoterapeuttien enemmistö. Interventiot
tapahtuvat kielen ja mielen tasolla, joka on eri kuin ruumis. En nyt tässä ala
jankuttaa kehomielestä, olen tehnyt sitä jo tarpeeksi. Tämä on minusta joka
tapauksessa aina yhtä käsittämätöntä, koska esimerkiksi kehon harjoitteiden
vaikutus mieleen on niin ilmeinen. On tutkittu, että kolme kertaa viikossa
tapahtuva liikuntaharjoitus on masennuksen hoidossa yhtä tehokasta kuin parhaat
masennuslääkkeet. Filosofikin voisi viedä ahdistuneen asiakkaansa pelaamaan
ensin tunnin sählyä ja keskustella hänen kanssaan vasta sitten, niin hän huomaisi,
että ahdistuksen terä on jäänyt sählykentälle ja asiasta on helpompi puhua. Ahdistunut
ihminen ei tule vastaanotolle ahdistuneen mielen tai kielen kanssa. Hän tulee
sinne koko kehomieleltään mykkyrässä. Ja tämä mykkyrä tuntuu ja näkyy erityisesti
hänen kehossaan … jo ensi katsomalta. Ja mitä tekee filosofi tai terapeutti?

Eräs jossakin koulutuksessani ollut mielenterveystyötä
tekevä hoitaja kertoi kerran, että heillä oli työpaikalla nuorten
mielenterveyskuntoutujien kanssa projekti, jossa käytiin porukalla pelaamassa
sählyä. Kaikista kuntoutusinterventioista se oli ollut tehokkainta ja
kokemukset olivat todella positiivisia. Lääkärit lopettivat projektin, koska
sen vaikuttavuudelle ei voinut löytää lääketieteellistä perustaa. Niinpä!

Olen itse ollut onnekas saadessani opiskella filosofiassa
kahta traditiota: läntistä ja itäistä. Tästä näkökulmasta näyttää siltä, että nyt
”viisaudesta” kiinnostuneet filosofit joutuvat ikään kuin rekonstruoimaan
filosofiansa. Lännessä filosofia ”viisauden rakastamisena” tai ”hyvän elämän
etsimisenä” on murtunut traditio. Filosofit kääntyvät kohti antiikkia,
stoalaisia tekstejä, lukevat Hadot’n tutkimuksia ja yrittävät sen kautta
ymmärtää, miten elämän filosofiaa antiikissa harjoitettiin ja miten se
liitettiin arjen elämään erilaisin harjoittein. Tämä harjoittamisen perinne on
lännessä kuitenkin katkennut. Filosofisessa
praktiikassaan filosofit näyttävät kuitenkin ponnistavan sieltä. On tietysti
totta, että kristillisessä luostarilaitoksessa on säilynyt harjoittamisen
traditio mystiikan perinteessä. Kristillinen mystiikka ei ole kuitenkaan kovin
harrastettua filosofien keskuudessa.

Itselläni ei ole tätä ongelmaa. Voin vapaasti nojata 2500-vuotta vanhaan buddhalaiseen perinteeseen, erityisesti sen Rinzai-zenin koulukuntaan.
Buddhalainen perinne on tuhansia vuosia vanha katkeamaton, elävä ja
elinvoimainen perinne, jonka harjoitusmenetelmät ovat tuhansien vuosien
kuluessa hioutuneet ja jonka teoreettinen kirjallisuus on käsittämättömän
laaja. Tätä kirjallisuutta voidaan pitää filosofisena tai paremminkin
fenomenologisena psykologiana, koska se pyrkii kuvaamaan harjoitusprossin
aikaansaamia muutoksia ja tiloja tietoisuudessa. Kaiken kaikkiaan buddhalainen
harjoitus, vaikkapa mindfulness, voidaan nähdä fenomenologisena prosessina,
oman tietoisuuden selkeyttämisenä, omien ennakkoluulojen läpivalaisemisena.