Tässä pari huomiota valosta, jota buddhalaiset harjoittajat
kovasti peräänkuuluttavat. Tämä liittyy myös opettamiseen näissä perinteissä.
Erityisesti zen-perinnettä kannattelee suuri kertomus, jossa kuvataan, miten
Buddhan valaistumiskokemus on siirtynyt opettajalta oppilaalle jo kahden ja
puolen tuhannen vuoden ajan ja tämä kokemus antaa myös opettajalle eräänlaisen
ehdottoman auktoriteetin. Tämä kokemus sitten auktorisoidaan nk. ”dharman
siirrossa”, joka on muodollinen seremonia, jossa dharman, siis Buddhan opin,
opettajuus otetaan vastan

Tämä on hyvin, hyvin monimutkainen kuvio, jota en yritäkään
avata tässä. Tähän kuvioon liittyy lännessä Brian Victorian kirjoittama kirja
Zen at War ja sen aiheuttama keskustelu siitä, miten suuret japanilaiset
valaistuneet mestarit toimivat toisessa maailmansodassa. Victoria osoittaa
kirjassaan, miten monet valaistuneet mestarit kannattivat täydestä sydämestään
japanilaista militarismia ja olivat omin käsin näyttämässä, miten vihollisen
kaula katkaistaan ”tyhjällä mielellä”. Yksi johtopäätös, minkä eräs
japanilainen nykyinen zen-mestari tästä touhusta on vetänyt, kiteytyy hänen
sanontaansa: ”Todays enlightement is tomorrows mistake”.

Tämä lyhyenä johdantona ja mittakaavana. Mitä tällä
valaistumisella buddhalaisessa perinteessä oikein tarkoitetaan? Jos joku kysyy
sinulta – tai minulta – oletko valaistunut, mitä hän tarkoittaa? Ensinnäkin: ei
ole olemassa mitään ”valaistumista” sinänsä. Ensiksi kysyjän pitäisi määritellä käsitteensä. ”Valaistuminen”
on yleiskäsite kuten vaikkapa ”kahvi”. Ei ole mitään kahvia sinänsä. Jos kaksi
kahvin juojaa keskustelee kysymyksestä, miltä kahvi maistuu, onko se kitkerää
vai makeaa, ja toinen heistä tuntee vain espresson ja toinen sokerilla
maustetun cappuccinon, niin he eivät keskustele samasta asiasta. Tai jos
totean, että join kupin kahvia, en oikeastaan kerro paljonkaan siitä, mitä
join, miltä juomani maistui. Sama pätee ”valaistumisen”
käsitteeseen niin zen-perinteessä kuin buddhalaisessa perinteessä yleensä. Jos
katsomme zen-perinnettä, sen kahdella koulukunnalla, Rinzailla ja Sotolla
näyttää olevan hyvin erilaiset käsitykset tämän käsitteen luonteesta. Tai siis
tarkemmin ottaen siitä, mihin kokemukseen sillä viitataan.

Käsitteenä ”valaistuminen” käyttää valon metaforaa. Kun
avaamme tätä käsitettä, pitää kysyä, mihin tällä valon metaforalla viitataan,
mikä on se, mikä valaisee. Yleinen käsitys lienee, että kyseessä on ymmärryksen
valo. Selitän asiaa toisen metaforan avulla. Mikä on se, mitä pyrimme
ymmärtämään, valaisemaan ymmärryksen valolla? Se on tietoisuutemme, sen
rakenteet ja toimintatavat. Voimme kuvata tietoisuuttamme korkeana
rakennuksena, jossa on yogacara-filosofian mukaan (johon zenkin nojaa) kahdeksan kerrosta. Nopeasti luetellen nämä
kerrokset ovat seuraavat: näkö-, kuulo-, haju-, maku-, ja kosketustietoisuudet;
mielteitä luova mieli kuudentena aistina; haluava, ehdollistettu ego-tietoisuus
ja kahdeksantena ja pohjakerroksena perustatietoisuus tai varastotietoisuus,
jota zen kutsuu Buddha-luonnoksemme.

Harjoittaessamme tietoisuuttamme, istumalla siis alas
tyynyllemme tekemään zazeniä, otamme ikään kuin lampun käteemme ja ryhdymme
tutustumaan tähän kahdeksankerroksiseen taloon. Se on huonosti valaistu ja
täynnä pimeitä huoneita, joista emme erota yksityiskohtia. Etenemme
harjoituksessamme kuitenkin systemaattisesti kerros kerrokselta, valaisemme
jokaisen kerroksen jokaisen sopukan ja etenemme systemaattisesti kohti kellaria
ja talon perustusta kohti ”Buddha-luontoamme”. Tätä voisi pitää Soto-koulukunnan näkemyksenä
tai kuvauksena siitä, mitä kutsutaan ”mielen hiljaiseksi valaisemiseksi”. Rinzai-koulukunnalla
on toinen näkemys. Oppilaita kehotetaan hyppäämään suoraan hissiin, painamaan
pohjakerroksen nappulaa ja menemään suoraan alas kellariin. Usein kuitenkin
näyttää käyvän niin, että hissi ei ole paikalla, oppilaat hyppäävät
hissikuiluun ja pohjakosketus on aika rysäys … ja aika vähän ehditään nähdä
matkalla alas. Tätä metaforaa voisi kehitellä moneen suuntaan, mutta jätän sen
nyt tähän. Mutta joka tapauksessa jotakin tällaista valon metaforalla
tavoitellaan. Tietoisuuden rakenteiden läpivalaisemista niin, että sen kaikki
tasot, sen kaikki kerrokset tulevat läpikotaisin tutuiksi, ”ymmärryksen valon”
valaisemiksi.

Omalta kohdaltani voin todeta, että mitä enemmän kuljen
tässä talossa, mitä enemmän pyrin sitä valaisemaan, sitä enemmän löydän pimeitä
nurkkia ja huoneita ja kokonaisia kerroksia, joiden valo on hyvin heikko. En siis ole kyennyt valaisemaan tätä koko
taloa, en lähimainkaan, mutta koen olevani todella onnekas siitä, että olen
onnistunut löytämään valon pisaroita.