17. Valkoinen taide

Ei tarvitse kuin avata televisio uutisten aikaan, niin näkee
hyvin, missä kehityksensä vaiheessa ihmiskunta on menossa. Fb:nkin avaaminen
riittää. Minä en ainakaan tarvitse taidetta näyttämään tuota samaa. Tällaisessa
maailmassa on isompi tarve valkoiselle taiteelle, jonka tarkoituksena on saada
katsoja kohottumaan jokapäiväisyyden yli, ja vasta sitten hitaasti laskemaan
jälleen jalkansa maan pinnalle. Muistan hyvin tällaisen kokemuksen, kun joskus
parikymmentä vuotta sitten itselläni oli tilaisuus katsoa japanilaisen Sankai Juku buto-ryhmän esitys
Kuopiossa. Muistan vieläkin, kun esitys oli loppu, miten kävellessäni pois
salista jollain omalaatuisella tavalla tunsin itseni kohonneeksi ja
henkistyneeni. Se oli tunne, jota en pysty kuvailemaan tarkasti sanoin.
Jonkinlaista kohottumista se kuitenkin oli.

Sankai Jukun esitys oli ”valkoista butoa”, valkoista
taidetta. Valkoinen taide, niin kuin sen itse ymmärrän, pyrkii eheyttämään
katsojaa, ei rikkomaan. Miksi rikkoa sitä, mikä on jo rikki? Samaan pyrkii
eheyttävä liike, eheyttävä kuva, myös zen-kuva.

Pelkkä kuvan katsominen voi olla katsojaa eheyttävää, jos
kuva on muodottoman itsen ilmausta. Tämä on itse asiassa zen-taiteen ydintä.
Taiteensa avulla zen-taiteilija pyrkii välittämään kokemuksensa todellisuudesta
suoraan katsojalle, oli sitten kyseessä liike tai liikkumattomuus, kuva tai
siveltimen herkkä viiva. Terapiassa tällainen sanaton eheytymisen mahdollisuus
vain katsomalla on vielä tutkimaton alue.

Mitä eheyttävän taideteoksen tekeminen vaatii sen tekijältä?
Se vaatii taidon, taiteen, tekijän, yhteisön ja luonnon saumattoman yhteyden
tai samuuden. Tämä on tietysti paljon vaadittu, enkä usko että kukaan pystyy
toteuttamaan sitä täysin. Länsimaissa
taidon eriytyminen käsityöksi ja taiteen muuttuminen ”luovan neron” egon
ilmaukseksi estää tehokkaasti eheyttävän taiteen synnyn. Mallia on haettava muualta: valkoisesta
butosta, zen-kalligrafiasta, tiibetiläisestä pyhästä taiteesta.

Ensiksi siis taito ja taide. Puolustan tässä käsitystä,
jossa taitoa ei voi erottaa taiteesta. Silloin esimerkiksi raja käsityön ja
taiteen välillä on keinotekoinen. Länsimaisessa elitistisessä taiteessa
halutaan usein tehdä tämä ero. Taiteeksi riittää pelkkä ajatus. Tällainen
käsitys nostaa yksilön ”luovuuden” ”taiteen” erityispiirteeksi. Luovuutta
pidetään taiteilijan erityisominaisuutena. Luovuus on kuitenkin jotain, jota
kaikki olemme ja teemme kaikki jatkuvasti luovia tekoja. Itse asiassa, teemme
mitä vain, toteutamme aina jotakin ainutkertaista, mitä kukaan ei ole tehnyt
samalla tavalla aikaisemmin. Kaikki tekomme ovat tässä mielessä uusia ja ”luovia”.
Elämä itsessään on yksi iso luovuuden kenttä. Olemme kaikki omaa elämäämme
luovia taiteilijoita.

Taiteen ja tekijän yhteydestä olen jo kirjoittanut. Kun samaistumme
täysin tekemiseemme, juuri siihen hetkeen, missä käsityö tai mikä tahansa teos
syntyy, oli se vaikka kuva, sana tai liike, pudotamme täysin pois itsekeskeisen
minämme, teos syntyy ikään kuin omasta tahdostaan. Tässä prosessissa mitään minää
ei tarvita. Minä ei ”luo” mitään, koska mitään luovaa minää ei ole.

Kun taito, taide ja tekijä kohtaavat minän poispudottamisen
tilassa, eräänlaisessa ei-minuudessa, katoaa ero myös minuun ja sinuun, minuun
ja maailmaan. Eron katoaminen tarkoittaa samaistumista muihin, samaistumista
luontoon, samaistumista kaikkeen, mitä on. Jos teos syntyy tästä yhteydestä, se
ilmaisee myös tätä yhteyttä. Sen eheyttävä voima, ihmistä ja maailmaa muuttava
voima, on tämän yhteyden voimaa, tämän yhteyden synnyttämän ymmärryksen voimaa.