18. Vielä lyhyt huomautus mielen valotuksesta

Haluan palata vielä ajatukseen siitä, että tietoisuutemmekin
on valo, joka valaisee maailman. Kun otamme kuvan, tietoisuutemme on valottanut
kuvan ensin. Olemme havainneet sen. Mutta on kaksi maailmaa, joista toisen voi
valottaa kennolle, toista ei. On tärkeää havaita ulkoinen maailma sellaisena
kuin se on. Sieltä voi löytää kuvan, mikä astuu esiin, kun vain jaksamme
odottaa. Mutta voimme suunnata myös tietoisuuden valotuksen sitä itseään kohti.
Voimme pyrkiä havaitsemaan oman mielemme sellaisena kuin se on. Tämä valotus on
vaikeampi tehdä ja kuva, minkä se paljastaa, on vaikeampi löytää. Se on kuva
itsestämme ilman mitään peittoja, ilman mitään naamioita, ehdollistumia. Zenissä
sitä kutsutaan ”todelliseksi itseksi”, ”ihmisen todelliseksi luonnoksi”, ”Buddha-luonnoksi”.

Zen-harjoitus perustuu tällaiseen kaksoisvalotuksen
ajatukseen. On valaistava ulkoinen maailma, mutta myös sisäinen. Jos onnistumme
valaisemaan oman mielemme maiseman, kuva, jonka ulkoinen maailma sitten
paljastaa, muuttuu. Ulkoinen maailmakin paljastuu mielen maisemaksi. Kun otat
kuvan ja ylivalotat sen, sen vaaleat kohdat palavat puhki. Sävyt katoavat ja
jäljelle jää pelkkä valkoinen pinta. Mielen tutkiminen ja sen valottaminen on
eräällä tavalla mielen maiseman ylivalottamista. Harjoituksessa tietoisuuden
valo suunnataan sitä itseään kohti niin voimakkaasti, niin ankarasti, että se
aiheuttaa eräänlaisen mielen ylivalottumisen. Sen muodot tulevat esiin, mutta
hiljalleen ne palavat puhki kuin ylivalottunut valokuva. Lopulta mitään ei jää
jäljelle, vain valkoinen tausta, joka on tyhjä muodoista. Siis Hisamatsun ”muodoton
itse”, joka on tietoinen itsestään.

Kun näin läpivalaistu mieli etsii kuvaa maailmasta, se etsii
kuvaa itsestään. Aina löytäessään kuvan,
se löytää myös itsensä. Tässä mielessä
kuva ulkoisesta maailmasta on samalla kuva myös sisäisestä maailmasta.

Kun Dersu Uzala, Akira Kurosawan filmin päähenkilö, kulkee
luonnossa ja kohtaa eläimiä, hän kutsuu niitä aina ihmisiksi. Katsellessaan suden
jälkiä lumessa, hän toteaa, että ihminen on mennyt tästä. Luonnonvoimat ovat
hänelle myös ihmisiä. ”Tuli vihainen, metsä palaa monta päivää. Tuli vihainen …
pelottavaa. Vesi vihastuu … pelottavaa. Tuuli vihastuu … pelottavaa. Tuli, vesi tuuli … kolme voimakasta ihmistä”,
hän toteaa. Kun Arseniev meinaa ampua karhun, Dersu huudahtaa: ”Älä ammu,
minulle ovat ihmisiä!”

Aivan. Dersu on zen-mestari, joka ei tee eroja. Ei ulkoiseen
ja sisäiseen, ei minuun ja maailmaan. Hän on zen-kuvaaja, joka ei tarvitse
kameraa. Hän tuskin on kameraa nähnytkään.