I Harjaantumattomasta kehosta kohti
kontemplatiivista kehomieltä, pari huomiota

Seuraavaksi haluan
kuvata joitakin keskeisiä kokemuksellisia ilmiöitä, mitä kehomielessämme
tapahtuu, jos harjoitamme itseämme säännöllisesti ja perinteisillä tavoilla.
Mitä tapahtuu, kun istumme alas tyynylle ja suuntaamme huomiomme
hengitysliikkeeseen. Tämähän on paradigmaattinen introspektiivinen kehomielen
harjoitus, jota harjoittajan odotetaan tekevän päivittäin. Hengitysliikettä
voidaan aluksi laskea tai sitä voidaan vain seurata. Kun huomiota on aluksi harjoitettu tällä
tavalla, huomio voidaan myöhemmin laajentaa tiedostamaan laajasti kaikkia
aistikenttiä. Mutta harjoitus lähtee yleensä aina liikkeelle suuntaamalla
huomio kehoon ja sen aistimuksiin. Mitä tapahtuu kokemuksellemme?

(1) Sen moodi muuttuu.
Lyhyesti: siirrymme egotietoisuudesta
kehotietoisuuden alueelle
. Tämän erottelun teki jo Max Scheler vuonna
1916 ilmestyneessä kirjassaan ”Formalism in Ethics and Non-Formal Ethics of
Values”. En mene näiden käsitteiden yksityiskohtiin ja jätän ne kuulijan
intuitiivisen ymmärryksen varaan. Aivan lyhyesti kuvaten egotietoisuuden
alueella koemme käsitteellisen ajattelumme muotoja kuten suunnittelua,
muistelua; kehotietoisuuden alueella koemme kehon sisäisiä aistimuksia. Nämä tasot pyrkivät myös näyttämään, miten
kokemuksemme laadut eroavat toisistaan.
Voimme todeta, että egotietoisuuden alueella koettu sisältö on jotakin,
jolla on muoto; kehotietoisuuden alueella koemme jotakin, jonka muoto on vaikea havaita, sisäinen
kokemuksemme kehosta on ennemminkin muodotonta tai ainakin sen muodot ovat
hämäriä.

Jokapäiväinen elämämme
tapahtuu yleensä egotietoisuuden moodissa. Mielemme täytyy erilaisista
ajatuksista, suunnitelmista, murheista jne. Suuntaamalla huomiomme
kehotietoisuuden alueelle nämä normaalisti tietoisuutemme fokuksessa olevat
muodot asettuvatkin nyt tietoisuutemme periferiaan. Kokemuksellamme on samankaltainen
rakenne kuin näkökentällämme, siinä on fokus ja periferia. Normaalisti kehomme aistimukset asettuvat
kokemuksemme periferiaan, yleensä unohdamme kehomme täysin paitsi jos iskemme
varpaamme tai muuten satutamme sen tai olemme sairaita. Nyt kehon aistimukset
nostetaan tietoisesti keskittymisen kohteeksi ja näin kokemuksemme fokukseen.

Mitä tämä tarkoittaa
mielemme sisällöille? Ne joutuvat asettumaan ikään kuin uuteen kontekstiin,
kehotietoisuuden kontekstiin. Kun mielen muodot nyt nousevat esiin, ne nousevat
uuteen ympäristöön, jossa ne on helpompi havaita. Niitä on helpompi tarkkailla.
Tämä kontekstin vaihto egotietoisuudesta kehotietoisuuteen mahdollistaa siis
helpommin havainnoivan itsen näkökulman ottamisen. Tämä on ehkä keskeisin syy,
miksi huomio suunnataan kehon aistimuksiin mielen toiminnan ymmärtämisen
kannalta. Kehon asettamisella keskiöön on muitakin ulottuvuuksia, mutta palaan
niihin kohta.

Usein meditatiivisesta
harjoituksesta tai introspektiivisestä harjoituksesta sanotaan, että se on
mielen katselua. Tällä viitataan havainnoivan itsen näkökulmaan, kognitiiviseen
etäännyttämiseen, todistajan näkökulmaan jne. On monia samaan viittaavia
käsitteitä. On helpompi havaita jotakin ilmiöitä tai muotoja, jos ne selkeästi
erottuvat taustastaan. Tässä mielessä ja
ja tästä syystä teemme harjoituksessa eräänlaisen kokemuksellisen moodin
vaihdon kehotietoisuuteen, johon nousevat mielen muodot on tässä uudessa
kontekstissa helppo havaita. Ne erottuvat selkeästi taustastaan. Niillä on ikään kuin selkeämpi hahmo.

II Kommentti

Kaikki tähänastinen on ollut johdantoa teemaan. Nyt pääsemme
itse asiaan eli miten harjoitus muuttaa kehomieltämme. Käsittelin tätä teemaa
perusteellisesti Taidon filosofia -kirjassani
ja esitelmäni loppu onkin oikeastaan vain joiltakin osin vähän täydennettyä
viittaamista siihen. Kirjan luvut hengityksen filosofiasta ja kontemplatiivisen
kehon fenomenologiasta ovat esitelmäni lopun taustalla.

Otan lähtökohdakseni tässä, että istuminen tyynyllä pitkiä
aikoja liikkumatta ja hengitykseen tai muihin kehon aistimuksiin keskittyminen
on kontemplatiivisten perinteiden perusharjoitus, eräänlainen paradigmaattinen
malli. Zenissä sitä kutsutaan nimellä zazen.
Tästä voidaan tietysti olla eri mieltä, koska kontemplatiivisia
harjoitusperinteitä on paljon, mutta ajattelen, tämä pitää paikkansa ainakin
idän suurten traditioiden suhteen (buddhalaisuus, taolaisuus, hindulaisuus),
joihin kaikkiin liittyy paikallaan tehtävän meditaation perinne. Kaikkiin
näihin perinteisiin liittyy myös erilaisia liikemeditaation muotoja, jolloin
voidaan puhua hindulaisesta, buddhalaisesta ja taolaisesta ”joogasta”. Kaikissa
niissä liikutaan hitaasti ja tietoisesti kehon sisätilan aistimuksiin
keskittyen.

Pidän kaikkein keskeisimpänä ilmiönä, kun huomio suunnataan
kehon aistimuksiin, siitä seuraavaa kokemuksellisen moodin muutosta. Kirjoitin tästä 1991 julkaistussa filosofian
lisensiaattityössäni Liikunta tienä kohti
varsinaista itseä
näin: ”

”Heideggerin toteamus, että odottamiseen liittyy
kuunteleminen, vie hänet kohti kehollista olemistamme. Sen kautta Heideggerin
kuvaama harjoitus saa kehollisen sisällön. Odottaminen ilmenee kehollisella
tasollamme kuuntelemisena. Jos vain odotamme ja kuuntelemme, tulemme hyvin pian
tietoiseksi hengityksestämme. Siksi ei olekaan mikään ihme, että hengityksen
tarkkaileminen on yksi perustava metodi niin zenissä, samkhya-joogassa,
taolaisuudessa kuin sufimystiikassakin. Nämä ovat kaikki itsen projekteiksi kutsumieni
liikuntamuotojen ’taustafilosofioita’. Ja kaikkialla, niin kuin
Heideggerillakin, kohtaamme ’hiljaisuuden paikan’[ …] Se on kehollinen kokemus siksi, että ajattelun
muuttuessa olemiseksi ilman ajattelua, ajatteluun liittyvä ego katoaa ja
kehontietoisuus astuu voimakkaana esiin. Jotta voimme tutkia tätä prosessia
lähemmin, meidän on seuraavaksi tarkasteltava ihmisen maailmassa olemista
kehona, ja otettava esiin hänen ego-tietoisuuteensa ja kehontietoisuuteensa
liittyvät kokemushorisontit. Näiden kokemushorisonttien kautta voimme ymmärtää
meditatiivisen asenteen aikaansaaman olevan kokemisen kokonaisuutena. Tämä
kokemus tulkitaan esiobjektiivisen kehon mieleenpalautuksena. Mutta mitä nämä
käsitteet tarkoittavat, selviää seuraavista luvuista.”
(S. 38.)

Kuvaan edellisessä sitaatissa samaa kokemuksellisen moodin
muutosta, jota esitelmässä nyt kutsuin kontekstin vaihtumiseksi. Sitaatissa astun vielä askeleen pidemmälle,
kuten koko työssänikin, jossa tulkitsin mystisen yhteyskokemuksen nk. ”esiobjektiivisen
kehon” mieleenpalautuksena. Esiobjektiivisella keholla viitataan tässä
vastasyntyneen kehon kokemukseen, jossa ei vielä ole subjektin ja objektin
kahtiajakoa. Nyt käsillä olevassa esitelmässä en mennyt tänne asti. Olisi ehkä
pitänyt mennä. Mindfulnessin länsimaisissa käytännöllisissä sovelluksissa mystiikan
perinteiden painottamalla yhteyskokemuksella ei näyttäisi olevan sijaa vaikka
esimerkiksi kristillisen perinteen ja buddhalaisen perinteen yhteys löytyy
nimenomaan tämän kautta huolimatta monista kokemuksen tulkintaeroista. Tosin
tällaisten yhteyksien esiin nostaminen vaatisi länsimaisten
mindfulness-sovellutusten nostamisen sille eksistentiaaliselle tasolle, josta
jo edellä olen maininnut.