[Kaivellessani vanhoja juttujani törmäsin tähän vuonna 2004 kirjoittamaani. Huomasin sen olevan ajankohtainen nyt, kun Niin&Näin -lehdessäkin 1/17 käsittellään mm. ”Suzuki-zeniä”.]

Sain käsiini Yamada Shojin artikkelin The Myth of Zen in the Art of Archery, joka on
julkaistu Japanese Journal of Religious Studies lehden vuoden 2001
numerossa 1-2. Artikkeli on erittäin mielenkiintoinen tutkimus Eugen Herrigelin
kirjasta Zen ja jousella-ampumisen taito. He jotka ovat vähääkään
kiinnostuneet budo-lajien filosofisesta perustasta, tuntevat tämän kirjan. Se
on alan klassikko, joka on vaikuttanut lännessä ehkä eniten siihen, miten
japanilaisten kamppailutaitojen ja zenin suhdetta on tulkittu. Kirjaa ovat
lukeneet niin alan harrastajat kuin akateemiset tutkijat, jotka ovat käyttäneet
sitä tutkimuksissaan luotettavana kuvauksena siitä, miten zen-mestari opettaa
jousiammunnan tietä. Olen myös itse tehnyt niin väitöskirjassani. Yamadan
artikkeli olikin aikamoisen heräämisen paikka, koska hän osoittaa siinä, miten
Herrigelin kuvaus on ainakin joiltakin keskeisiltä osiltaan fiktiota, ei
dokumenttia. Hän myös osoittaa artikkelissaan, että Herrigelin opettaja
”mestari Awa” ei ollut mikään zen-opettaja. Hän ei itse asiassa
kuulunut lainkaan mihinkään zen-perinteeseen vaan oli eräänlainen aikansa
omantienkulkija, jonka käsityksiä jousiammunnasta ei yleisesti hyväksytty.
Toisaalta Yamada myös tuo esiin sen, että Herrigel ei myöskään itse
harjoittanut mitään zen-perinnettä. Hänen käsityksensä zenistä muodostui
lähinnä T.D. Suzukin kirjojen perusteella ja Awan opetuksesta. Tutkijalle tällainen
artikkeli on aikamoinen shokki, koska se tarkoittaa, että kaikki ne argumentit,
mitä hän on tästä teoksesta johtanut, voi samantien heittää roskiin. Lähde ei
yksinkertaiseti ole luotettava. Asiaa voisi verrata siihen, että tekee
tutkimusta buddhalaisuudesta ja käyttää lähteenään Herman Hessen romaania
Siddharta. Asiaa ei pelasta se, että fiktio saattaa olla kuvauksena osuvakin. Fiktio mikä fiktio. Herrigelin kirjaan liittyy myös se, että
se käännettiin japaniksi ja vaikuttaa nyt Japanissa teoksena, joka kuvaa zenin
ja jousiammunnan suhdetta. Yamada
osoittaa hyvin artikkelissaan, että Herrigelin kirja onkin eräänlainen myytti,
jonka hän on luonut omien erilaisten ennakkoluulojensa ja Awan opetuksen
perusteella. Tämä myytti on sitten vaikuttanut suuresti siihen, miten zenin ja
budo-lajien suhdetta tulkitaan ei vain lännessä, vaan myös Japanissa.

Yamadan artikkelissa on 30 sivua, joten
käyn tässä läpi vain muutaman sen keskeisistä ajatuksista. Suosittelen koko
artikkelin lukemista.

Artikkelin alussa esitellään kyudon
historiaa ja Herrigelin opettajan Awa Kenzon elämää. Awa syntyi vuonna
1880. Parikymppisenä hän alkoi harjoitella Heki-ryu Sekka-ha -tyylin
jousiammuntaa Kimura Tatsugoron johdolla ja osoittautuikin erittäin
lahjakkaaksi oppilaaksi. Kahden vuoden harjoittelulla hän saavutti korkeimman
eli menkyo kaiden – arvon ja perusti oman jousiammuntasalinsa kotinsa
läheisyyteen. Hän oli silloin vasta 22-vuotias. Kolmekymmentä vuotiaana hän
muutti Sendaihin, missä hän avasi jälleen uuden jousiammuntasalin. Seuraavana
vuonna hän alkoi opiskella Heki-ryun Chikurin-han koulua Honda
Toshizanen, Tokion Keisarillisen yliopiston kyujutsun opettajan johdolla.
Samoihin aikoihin hän alkoi itse opettaa kyujutsua Daini Goto Gakkon
yliopistossa. Yamada kuvaa artikkelissaan, miten Awa näihin aikoihin ollessaan
jo mestariampuja, joka ampui säännöllisesti sata nuolta sadasta maaliinsa,
alkoi ajautua jonkinlaiseen henkiseen kriisiin jousiammunan suhteen. Hän oli
tutkinut koulukuntansa vanhoja kirjoituksia ja löytänyt sanonnan ”mitään
ei tarvita”. Se aiheutti hänessä epäilyjä jousiammunnan tekniikan suhteen.
Awan tutkimassa tekstissä luetellaan ensin erilaiset jousiammunnan tekniset
vaiheet ja todetaan sitten, että mitään niistä ei tarvita. Teksti tosin jatkuu,
että ”mitään ei tarvita” ei
tarkoita sitä, että aloittelija ei tarvitsisi näitä jousiammunnan teknisiä
vaiheita. Päinvastoin. Aloittelijan on ensin opeteltava jousiammunnan tekniset
periaatteet hyvin, vasta sitten ne voi hylätä. Yamada tulkitsee kirjoitusta
niin, että siinä kirjoittaja neuvoo aloittelijaa opettelemaan ensin hyvin
jousiammunnan tekniikan ja kun hän on saavuttanut hyvän taidon, hän oppii
ampumaan luonnollisella tavalla ajattelematta sitä sen kummemmin. Yamadan
mukaan Awa luki samaa tekstiä niin, että edes aloittelijan ei tarvitse osata
mitään tekniikkaa. Awa alkoikin kutsua kyujutsua ”perinnölliseksi
sairaudeksi, joka pitää tekniikan harjoittelua taitona”. Hänen mielestään
jousiammunnan kuuluu olla ihmisenä olemisen taidon harjoittelua ja hän alkoi
kutsua omaa harjoitustapaansa nimellä shado, ”jousella-ampumisen
tie”. Yamadan mukaan Awan ajatuksia ei yleisesti hyväksytty jousiampujien
keskuudessa ja monet kyujutsun opettajat kritisoivat häntä kovin sanoin.

Tämä tapahtui siis joskus nk.
Taisho-ajanjakson (1912-1926) alkupuolella. Tämä on mielenkiintoista siksi,
että silloin elettiin japanilaisen bujutsun modernisoinnin aikaa yleisemminkin,
jolloin vanhoista jutsu-taidoista muokattiin moderneja do-teitä. Jigoro Kano
(1860-1938) teki tätä työtä jujutsun kohdalla ja otti käyttöön judo-termin.
Yamada kirjoittaa että Awakin seurasi Kanon työtä ja piti sitä esimerkillisenä.
Kanon esimerkki innoitti myös Awaa muuttamaan kyujutsun shadoksi.

Vuonna 1920, kun Awa oli 41-vuotias, hän
koki eräänlaisen ”herätyksen”, joka vaikutti syvästi hänen tapaansa
opettaa jousiammuntaa. Tapahtumasta on runollinen kuvaus Sakurai Yasunosuken
kirjoittamassa Awan elämänkerrassa. Tässä vapaa käännös:

[…]
Kenzo asettui ammuntaetäisyydelle rakkaan jousensa ja nuolensa kanssa ja katsoi
maalitaulua. Hän oli päättäväinen. Antaisiko hänen lihansa peräksi ensin?
Olisiko hänen henkensa vahva jatkamaan?

Ei
peräksiantamista. Täydellinen keskittyminen.
Hän päätti että tästä laukauksesta ei olisi perääntymistä, ei
askeltakaan taakse.

Karvas
kamppailu jatkui. Hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa. Hän tunsi että
hänen elämänsä päättyisi tähän.

Ja
lopulta: ”Nyt kuolen.” Juuri kun tämä ajatus kulki hänen mielensä
läpi ihmeellinen ääni kaikui taivaista. Hän ajatteli, että sen täytyi tulla
taivaista, koska koskaan aiemmin hän ei ollut kuullut sellaista selkeää,
korkeaa ja voimakasta jousen helähdystä ja nuolen iskua maaliinsa. Samalla kun
hän kuuli tämän äänen, hänen minänsä hajosi äärettömiksi pölyhiukkasiksi, hänen
silmänsä sokaistuivat väripaljoudesta ja jylisevä aalto täytti taivaan ja maan.

[Yamada, s. 10.]

Tämän kokemuksen jälkeen Awan opetustapa
muuttui. Hän alkoi opettaa, että ”jokaiseen laukaukseen on asetettava koko
elämän kokoinen ponnistus” ja on mahdollista ”nähdä todellinen itse
laukauksessa” (shari kensho). ”Yksi nuoli, yksi elämä”, on
toinen tapa kääntää hänen ensimmäinen periaateensa. Toisessa periaatteessa
esiintyy sana kensho, joka viittaa zenissä todellisen itsen luonteen
ymmärtämiseen.

Edellä kuvattu Awan kokemus tuo mieleeni
kaksi asiaa. Ensinnäkin kendon, kalligrafian ja zenin mestarin Yamaoka Tesshun
yhden harjoitustavan, seiganin, jonka tarkoituksena oli kuluttaa
miekkailijan fyysiset voimat niin loppuun, että hän luulee lopulta
menehtyvänsä. Juuri sillä hetkellä uusi henkinen voimavara voi tulla hänestä
esiin ja näyttää sen, mitä Tesshu kutsui ”miekaksi joka ei ole
miekka”. John Stevens kuvaa Tesshua käsittelevässä kirjassaan The Sword
of No-Sword
tätä harjoitusta. Yasunosuken kuvauksesta ei tosin käy ilmi,
millaista harjoitusta Awa teki, kun hän koki edellä kuvatun heräämisensä, mutta
kuvauksessa viitataan siihen, että hän oli jo kuluttanut kaikki fyysiset
voimansa loppuun, ”hänen ruumiinsa oli jo ylittänyt rajansa”.
Voimakkaan jousen jännittäminen on fyysisesti hyvin vaativaa ja on hyvin
oletettavissa, että Awa teki harjoitusta, jossa ammutiin useita satoja nuolia
perätysten. Tämä ainakin selittäisi sen, mitä hän tarkoittaa toteamalla, että
hän luuli jo kuolevansa.

Yamaoka Tesshun seigan kuvaa hyvin
tätä harjoitustapaa, jossa harjoitusta toistetaan äärimmäiseen väsymykseen
asti. Tesshu järjesti seiganin vain edistyneimmille oppilailleen. Oli kolme
tapaa tehdä seigan. Ensimmäistä seigania edelsi yleensä tuhannen päivän
yhtenäinen harjoitusjakso. Jakson viimeisenä päivänä miekkailija otteli
kaksisataa perättäistä ottelua dojon muiden miekkailijoiden kanssa. Hänelle
sallittiin vain lyhyt lounastauko. Muuten hän otteli jatkuvasti uusia
miekkailijoita vastaan. Ottelut alkoivat aamulla ja kestivät niin pitkälle
iltapäivään että kaksisataa ottelua tuli täyteen.

Jos miekkailija läpäisi tämän seiganin,
oli mahdollista osallistua toiseen seiganiin. Oppilaan oli harjoteltava
edelleen ja toinen seigan oli muuten sama kuin ensimmäinen, mutta otteluita oli
kuusisataa kolmen päivän aikana. Kolmas ja viimeinen seigan oli käsittämättömän
kova: seitsemän päivää ja tuhatneljäsataa ottelua.

Tässä Tesshun selitys tähän
harjoitustapaan:

Miekkailutaidossa
pyritään pääsemään asioiden ytimeen, sinne missä voi suoraan kohdata elämän ja
kuoleman. Nykyään miekkailutaidosta on tullut vain harrastus, joka ei kosketa
mitään tärkeitä asioita. Vastatakseni tähän olen kehittänyt viikon kestävän ja
tuhatneljäsataa ottelua sisältävän harjoitusjakson. Aluksi miekkailija
ajattelee, että ottelut ovat samanlaisia kuin normaaleissa harjoituksissa.
Mutta hiljaleen kun ottelujen määrä lisääntyy niiden luonne muuttuu kohti
todellista ottelua loppuun [kuolemaan] asti – on pakko alkaa luottaa henkiseen
voimaansa. Tätä on todellinen miekkailutaito. Jos harjoituksesta puuttuu määrätietoinen
päättäväisyys, miekkailija ei koskaan edisty, harjoitteli hän kuinka kauan
tahansa. Siksi olen kehittänyt tämän erityisen harjoitustavan testatakseni
miekkailijoitteni päättäväisyyttä. Terästäkää henkenne ja heittäytykää tähän
harjoitukseen.
[Stevens, s. 25]

Stevens siteeraa kirjassaan kahden Tesshun
oppilaan kertomuksia kokemuksistaan seiganista.
Yksi oppilas muistelee:

Ensimmäisen
päivän jälkeen pääni oli täynnä kuhmuja ja vartaloni mustelmilla, mutta en
tuntenut itseäni heikoksi. Toisena päivänä aloin kärsiä. Luulin että joudun
lopettamaan kesken. Onnistuin kuitenkin jatkamaan ja päivän lopulla koin
”itsettömyyden” – liikuin luonnollisella tavalla yhdessä vastustajan
kanssa ja liikkeeni olivat estottomia ja vapaita. Vaikka henkeni oli voimakas,
ruumiini oli heikko. Virtsani oli tumman punaista, enkä voinut syödä. Selvitin
kuitenkin viimeisenkin päivän ottelut mieli selkeänä. Tunsin ikään kuin
leijuvani pilvien joukossa.
[Stevens, s. 26]

Awan harjoitus ei ollut näin raju, mutta
henkinen kokemus, joka siitä juontui, liittyi myös fyysisen voimien uupumiseen.
Tässä yhteydessä on tärkeää muistaa, että Awan kokemus ei liittynyt pitkään
zen-harjoitukseen. Itse asiassa Yamada kertoo artikkelissaan, että Awa ei
harjoittanut lainkaan zeniä ja vaikka hän myöhemmin kuvasikin jousiammunnan
tietä zenin käsittein, hän ei hyväksynyt kaikkia zenin periaatteita. Tietyt
zenin ilmaisut, kuten kensho, kuuluivat siihen kulttuuriseen ilmapiiriin, jota
hän eli. Esimerkiksi miekkailutaidon ja zenin suhdetta käsittelevää
kirjallisuutta oli paljon olemassa.

Toinen budo-lajeihin liittyvä kertomus,
joka muistuttaa Awan kokemusta, on aikidon perustajan Morihei Ueshiban kertomus
omasta ”heräämisestään”. Ueshiban kokemus liittyy hänen shintolaisiin
harjoituksiinsa. Hän oli hyvin harras Omoto-kyo shintolaisuuden harjoittaja.
Ueshiban henkinen kokemus muutti hänen ymmärrystään aikidosta. Tässä lyhyt
katkelma Ueshiban kertomuksesta:

Tunsin
maailmankaikkeuden värähtävän ja ruumiini muttuvan kultaiseksi. Samalla
hetkellä mieleni ja ruumiini tuntuivat kevyeltä. (…) Sillä hetkellä
valaistuin: budon lähde on jumalan rakkaus, joka suojelee kaikkea luotua. (…)
Todellinen budo on yleismaailmallisen hengen vastaanottamista, rauhan luomista
koko maailmaan. Se on kaikkien luonnon olentojen suojelemista ja niiden elämän
edesauttamista ja viljelemistä.
[Ks. Klemola:
Karate-do, s. 69]

Awa, Ueshiba ja Kano kuuluivat siihen
1900-luvun alussa eläneiden budo-mestareiden joukkoon, jotka uudelleen
organisoivat vanhoja japanilaisia bujutsun muotoja. Jigoro Kano oli kasvattaja,
joka kehitti jujutsua länsimaisen urheilun ideaalien suuntaan. Hän ihaili
olympialiikettä ja judosta tulikin lopulta hyvin länsimainen urheilulaji. Kanon
kasvatusideat eivät juontaneet mihinkään erityisiin henkisiin tai uskonnollisiin
kokemuksiin. Hän sai ideansa länsimaisesta kasvatusajattelusta. Awa ja Ueshiba
sen sijaan edustivat toisenlaista linjaa: heille budo liittyi olennaisesti
uskonnolliseen kokemukseen. Yamaoka Tesshulle miekkailutaito oli zenin
harjoittamista ja toisinpäin: zen-oivallusta voitiin demonstoida
miekkailutaidon avulla.

Awalle hänen
”heräämiskokemuksensa” oli ratkaiseva. Siitä lähtien hän alkoi
opettaa jousiammuntaa uskonnon tavoin. Hän perusti uuden organisaation, jonka
nimeksi hän asetti Daishadokyo (Suuri oppi jousiammunnan tiestä). Hänen
oppilaansa kuvasivat Awan uutta oppia uskonnoksi, jonka perustaja oli Awa
Kenzo. Awa itsekin kuvasi sen jälkeistä opetustaan eräänlaiseksi lähetystyöksi.
Herrigel osui sopivasti kohdalle juuri tähän aikaan Awan elämässä, ja Awa alkoi
opettaa hänelle jousiammunnan tietä.

Yamada kuvaa artikkelissaan hyvin myös
Herrigelin omia ennakko-odotuksia siitä, mitä zen on. Hän oli lukenut hyvin
Suzukinsa (erityisesti Zen Esseys), mutta oli myös erityisen kiinnostunut
saksalaisesta mystiikasta ja mestari Eckhartista. Herrigelillä oli romanttinen
käsitys japanilaisesta kulttuurista ja sen taidemuodoista, jotka hän yhdisti
zen-perinteeseen. Niinpä hän halusi nähdä zen-elementtejä japanilaisen
kulttuurin joka nurkassa ja tekikin kirjassaan monia kestämättömiä yleistyksiä
mm. siitä, miten kaikki japanilaiset harjoittivat ainakin jotakin zeniin
liittyvää taidemuotoa. Todellisuudessa keskiverto japanilainen ei tiedä mitään
zenin perinteestä.

Herrigel osui sopivasti paikalle ja
tulkitsi Awaa zenin käsittein. Ei siksi että Awan opetus olisi ollut oikeasti
peräisin aidosta zenin perinteestä, vaan siksi että Herrigel halusi nähdä niin.
Asian tekee vielä monimutkaisemmaksi se, että Awa itsekin käytti opetuksessaan
käsitteitä, jotka ovat tuttuja Mahayana-buddhalaisuudesta ja zenistä, koska se
oli se kulttuurinen ympäristö, jossa hän omia kokemuksiaan tulkitsi. Sen
lisäksi että Herrigel kuvasi Awan opetusta zenin avulla, hän myös tuli
esittäneeksi samalla oman, saksalaisesta mystiikasta vaikutteita saaneen
käsityksensä zenistä. Tähän vaikutti
myös se, että hänkään ei oikeasti harjoittanut zeniä, luki vain kirjoja,
pääasiassa Suzukia.

Tässä yhteydessä pitää lyhyesti todeta,
että myös Suzuki esitti kirjoissaan mystifioivan käsityksen zenistä, joka
vaikutti voimakkaasti Herrigeliin. Vertaa esimerkiksi Shunryu Suzukin
kirjaa ”Zen mieli, aloittelijan mieli” T.D. Suzukin kirjoihin, niin
ymmärrät sen eron, mistä puhun. Suzuki oli buddhalaisen filosofian professori,
skolaari, joka opiskeli kymmenen vuotta uskontotiedettä Yhdysvalloissa ja oli
myös erityisen kiinnostunut länsimaisesta mystiikasta. Suzukin kirjat tekivät
aikanaan voimakkaan vaikutuksen länsimaisten intellektuellien keskuudessa ja
synnyttivät länteen zenin tulkinnan, josta joskus käytetään nimeä
”Suzuki-zen”. Sillä on vähän tekemistä zenin käytännön harjoittamisen
ja päivittäisen elämän kanssa. Shunryu Suzuki oli sen sijaan yksinkertainen
zen-munkki, soto-koulun roshi, joka saapui Yhdysvaltoihin 1950-luvun
lopulla. Hänen puheistaan koottiin kirja ”Zen Mind Beginners Mind”,
joka vasta avasi läntisille lukijoille zenin käytännöllisen, ei siis
skolaarisen, puolen. – Tämä kuvio on monimutkainen ja mielenkiintoinen, mutta
en puutu siihen tässä enempää. Siis takaisin Yamadan artikkeliin.

Yamadan artikkeli on siis kohtuullisen
perusteellinen kuvaus tästä kuviosta. Hän näyttää artikkelissaan Herrigelin
kirjasta muun muassa kaksi kohtaa, missä Herrigel selvästi mystifioi tai
ymmärtää väärin Awan opetusta. Toinen liittyy kirjan kohtaan, missä Awa ampuu
pimeässä kaksi nuolta kohteeseen ja joista toinen nuoli halkaisee ensimmäisen
nuolen. Herrigel tulkitsee tämän Awan opetukseksi, jossa ”se”, mikä
on egon ”tuolla puolen”, on ampunut toisen nuolen. Ego ei pystyisi
tällaiseen suoritukseen. Todellisuudessa kyse oli sattumasta. On olemassa
dokumentteja, joissa Awa itse kertoo tilanteesta ja toteaa, että kyse oli vain
harvinaislaatuisesta yhteensattumasta. Tilanteessa, jossa koko tapaus sattui,
ei ollut läsnä tulkkia. Silti Herrigel kirjoittaa kirjassaan pitkän kuvauksen
siitä, miten Awa selitti hänelle laukauksen merkitystä.

Toinen Yamadan osoittama kohta on
Herrigelin kirjalle keskeinen oppi ”siitä mikä ampuu”. Hän osoittaa,
että Awa ei koskaan opettanut tätä oppia muille oppilailleen ja tulkitsee, että
Herrigel luultavasti ymmärsi väärin Awan japanin kielisen ilmaisun sore
deshita
, joka voidaan kääntää vaikkapa ilmaisulla ”siinä se!”.
Englannin kielen ilmaisu ”that’s it” vastaa samaa. Eli kyse olisi
ollut vain yksinkertaisesta kannustuksesta, kun Herrigel onnistui tekemään
hyvän suorituksen. Kirjassaan Herrigel kuitenkin nostaa tämän ilmaisun
huikeisiin metafyysisiin ulottuuksiin ja kertoo Awan opettaneen, että on
olemassa ”se”, joka ampuu, ja jota ei voi sanoin ilmaista.

Herrigel julkaisi kirjansa saksaksi vuonna
1948. Jo vuonna 1956 se käännettiin japaniksi ja on toiminut siitä lähtien myös
Japanissa pääasiallisena jousiammunnan ja zenin suhdetta kuvaavana ja erittäin
suosittuna kirjana. Siihen ovat sitten viitanneet monet japanilaiset oikeatkin
zen-mestarit, kuten Omori Sogen. Herrigel tuli tehneeksi Awalle omalaatuisen
palveluksen. Omana aikanaan Awan jousiammuntaoppeja ei hyväksytty. Ne olivat
ilmeisesti aivan liian esoteerisia ja vaikeasti ymmärrettäviä. Saksalainen
filosofian opettaja Eugen Herrigel sattui osumaan paikalle ja kirjoittamaan
inspiroivan kirjan zenistä ja jousiammunnasta. Kirjasta tuli menestys ympäri
maailmaa ja Awasta suuri zen-mestari, joka synnytti modernin kyudon ja yhdisti
zenin ja jousiammunnan. Awa luultavasti itse olisi kääntynyt haudassaan, jos
hän olisi tiennyt, mitä sanoja hänen suuhunsa kirjoitetaan. Mutta moderni
myytti oli joka tapauksessa syntynyt ja vaikuttaa edelleen jousiammuntaa ja muutakin budoa harjoittavien ihmisten
mielissä.