Tämä matka alkaa lähestyä loppuaan. Ajoimme Vardöstä
Ivaloon, jossa yövyimme. Seuraavana päivänä ajoimme Rovaniemelle, jossa myös
yövyimme. Meillä oli päivä aikaa katsella paikkoja, koska olimme ostaneet liput
yöjunaan. Teimme museo- ja näyttelykierroksen. Ensimmäinen kohteemme oli Lapin
metsämuseo, sitten kävimme Rovaniemen taidemuseossa Kurundissa ja lopetimme
kierroksen Arktikumin tiedekeskukseen ja museoon. Lapin metsämuseo oli
erityisen mielenkiintoinen, koska pääsin siellä katsastamaan ja kuvaamaan Lapin
metsämiesten viime vuosisadalla rakentamia hirsisiä metsäkämppiä, varastoja,
talleja ja savusaunoja, joista jokaisessa oli tietysti salvosnurkka. Kuvasin tietysti
jokaisen, mutta palaan tähän asiaan myöhemmin. Nyt yritän pysyä lähellä
alkuperäistä teemaa, miten viimeisenäkin pohjoisen päivänä noitarummun teema
seurasi meitä matkamme loppuun asti.

Kurundin taidenäyttely sai minut pohtimaan suomalaisen
kuvataiteilijan suhdetta luontoon, ja miten siinä näkyy edelleenkin voimakas
luontoyhteys. En nykyään käy paljon taidenäyttelyissä, koska minua ei kiinnosta
mennä paikkoihin, joista ei aina tiedä, onko tullut kaatopaikalle vai mihin.
Sellainen ”taide” ei yksinkertaisesti kiinnosta. Siksi Kurundin ensimmäinen
sali olikin yllätys. Sen teoksia katsellessa palasi välttämättä mieleen luonnonkansojen
maailmankuva, missä luonto koetaan pyhänä tai jos ei välttämättä pyhänä niin
ihmisen kaltaisena ja vertaisena. Salin
kaikki taitelijat olivat tuoneet palan luontoa näyttelytilaan tai toisinpäin,
tarjosivat yhdenlaisen ikkunan siihen, minkä koemme luonnoksi. Ja kaikki nämä
taiteilijat eivät olleet kotoisin pohjoisesta, ainakin yksi asui Helsingissä.

Valokuvaaja Sandra Kantasen kuvat olivat unenomaisia kuvia
metsästä. Kuvissa maiseman unenomaisuus ja hämäryys oli saatu aikaan
erilaisilla valotuksen ja tarkennuspisteen muunteluilla. Markku Hirvelän
halkaistu ilves seisoi matalalta tulevassa valossa, joka heitti pitkän varjon
lattiaan. Ilveksen toinen kylki oli hiottu kiiltäväksi peiliksi, josta
ympäristö heijastui. Veikko Hirvimäen ”Suuri kävely” niminen työ oli
puunpalasista koottu kookkaan koiran näköinen eläinhahmo, joka oli ikään kuin
pysäytetty liikkeestä. Janna Syvänoja kertoo tuohisesta teoksestaan ”Helmikuun
hopeinen hankikanto” näin: ”Tuohi on koivun herkkä hipiä. Sillä on ihon muisti.
Tein tuohesta sääkarttoja, kuukaudenkuvia. Keräsin värejä, tunnelmia ja
näkymiä, paikan ja ajan merkkejä. Hetkiä elämän jatkumossa.” Kaija Kiurun teos
”Paratiisi” oli puusta veistetty teos, jonka keskelle oli kaiverrettu puu, jonka
latvassa istui lintu.

Viimeinen kohteemme oli Arktikum. Olin käynyt siellä muutama vuosi sitten, mutta en paljoa muistanut, mitä pohjoisen samanismiin liittyvää aineistoa siellä olisi esillä. Riensin suoraan saamelaisnäyttelyyn. Ja kuinka ollakaan, törmäsin Anders Poulsenin rumpuun, kopioon siitä. Näyttelyssä oli esillä kaikki kolme Suomen Lapista löydettyä rumpua, joista kahdesta oli suurikokoinen kuva ja Poulsenin rummusta oli kopio.

Näyttelytekstissä lukee: ”Rumpu A on takavarikoitu Tornion Lapista/Utsjoelta vuonna 1691. Rummun omisti 100-vuotias saamelainen Anders Poulsen, joka joutui Vesisaaren käräjille kuulusteltavaksi noitauskostaan. Rummun runkopuu on koverrettu maljamaiseksi. Malli on tyypillinen Pohjois-Ruotsissa ja Pohjois-Norjassa. Noitarummut (B ja C) ovat Kemin Lapista (nyk. Itä-Lappi) 1670-luvulta. Tukirunkona on L-muotoinen, kaarelle taivutettu ja lovettu puulista. Nämä kaksi rumpua ovat suuren kokonsa ja rakennetyyppinsä puolesta erilaisia kuin muut säilyneet noitarummut. Kemin Lapin rummut ovat todennäköisesti Sompiosta, joka käännytettiin kristinuskoon vuonna 1670. Tuolloin pappi Gabriel Tuderus sekä tuhosi, että otti haltuunsa alueelta useita rumpuja. 1600-luvlla Kemin Lapissa kerrotaan tavatun erityisen mahtavia noitia.”

Näyttelytekstistä voimme myös oppia, että arkeologit ovat löytäneet Suomesta viisi samaanien hautaa, kaksi Kuusamosta, kaksi Savukoskelta ja yksi Sallasta. ”Esillä oleva noitarummun (kannus) poronsarvesta tehty vasara (päristin) on Sompion Juikentän muinaisasuinpaikalta, ja rumpuun kuuluvat pronssiset arparenkaat Savukosken Mukkalan saamelaiskalmistosta. Vasara on kannuksen rummutukseen käytetty väline. Arparenkaat liikkuivat rumpukalvolla osoittaen samaanille salattuja asioita.”

Olimme tehneet pitkän matkan Rovaniemen, Luoston ja Inarin kautta Barentsinmeren rannalle Vardön pieneen satamakaupunkiin. Inarissa tarkoituksemme oli tutustua Juha Pentikäisen videoarkiston avulla Siperian samaanien tanssiin ja erityisesti sen liikekieleen. Matka oli kuitenkin ainakin omalla kohdallani saanut paljon syvemmän merkityksen. Samaanien liike ja sen kieli on vain yksi osa siitä laajasta kulttuurisesta kokonaisuudesta, johon kuuluvat myös rummun ääni, samaanin laulu, mutta myös samaanirummun oma muinaisuudesta kumpuava symbolinen kielensä ja maailmankuva, mistä tämä kieli kertoo. Samaanin liike oli johdattanut minut samaanirummun äärelle. Vardössä kohtasimme sitten Pohjoisen kansojen traagisen historian, jonka myötä vanha kulttuuri systemaattisesti hävitettiin, monet noaidit poltettiin roviolla ja heidän rumpunsa tuhottiin tai takavarikoitiin. Andreas Poulsenin kunniaksi sytytetty hehkulamppu ja hänen koskettava tarinansa toi saamelaisten historian iholle asti.

Nyt kun matkamme oli päättymässä, ikään kuin pisteenä iin päälle, Poulsenin tarina heräsi jälleen henkiin Arktikumin näyttelyssä. Ehkä tässä voisi nähdä jonkinlaista jungilaista synkronismia, en tiedä. Mutta teema ei ollut vielä tullut loppuun käsiteltyä.

Poistuessamme Arktikumista huomasimme vielä yhden gallerian vasemmalla kädellä ennen ulko-ovea, galleria Valon. Päätimme vielä pistäytyä siellä. Galleriassa oli esillä taiteilija Antti Ylösen näyttely ”Jälki ja tunne, puuveistoksia”. En venytä tarinaa enää pidemmäksi kertomalla, miten vaikuttavia nämä puuveistokset olivat, mutta nostan esiin vain yhden työn, joka jäi viimeiseksi noitarummuksemme. Näyttelytilan peräseinälle oli ripustettu suurikokoinen työ, jonka nimi oli ”Sielun peili”. Se oli uusi työ, kuusesta tehty. Työssä samaanirumpu ja sen ovaali muoto saivat upean ilmaisunsa nykytaiteilijan näkemänä. Tietysti se ei ollut rumpu, mutta se oli kuin puuhun koverretun samaanirummun kehys, josta vain poronnahkainen kalvo puuttui. Olimme kohdanneet viimeisen noitarumpumme tällä matkalla. Oli aika lähteä kotiin.