Pari päivää matkalta palattuamme istuimme aamukahvilla, kun
vaimoni tokaisi: ”Täällähän on sinulle sopiva kurssi: samaanikurssi
Kangasalla.” Hän oli törmännyt mainokseen viikonvaihdekurssista, jossa
luvataan, että kurssilla

– opit shamanismin perusteet

– haet itsellesi voimaeläimen shamaanimatkalla, teet matkan
aliseen ja yliseen

– löydät uusia ja ehkä jo unohtuneita vahvuuksiasi,
rentoudut, virkistyt ja avarrut

– ihailet Kangasalan harjumaisemia metsäkävelyllä

Kurssi kestäisi kolme päivää ja maksaisi 200 euroa sisältäen
täysihoidon. No, tämä ei siis ollutkaan vielä tässä.

Lyhyt nettihaku osoitti, että tällaiset samaanikurssit ovat
voimissaan ja niitä järjestetään ympäri Suomea. Sen sijaan, että lähtisin
kurssille, päätin tilata kirjaston kautta Marjo Remeksen väitöskirjan ”Katseen
kulttuuriset rajat – shamanismista uusshamanismiin”. Ehkä se auttaisi
ymmärtämään tätä ilmiötä. Ja auttoihan se. Olen saanut nyt kirjan yli 500 sivua
luettua tai paremminkin kahlattua läpi ja kyllä, kyllä nyt ymmärrän tätä ilmiötä
paremmin, mistä siinä on kyse.

Remeksen väitöskirja oli hämmentävä. Olin tähän mennessä
oppinut, että viimeiset saamelaiset samaanit elivät joskus 1800-luvulla, ja
että meillä on olemassa enää vain samanismin jäänteitä, mutta nyt törmäsinkin
kuvataiteilijaan, joka pitää itseään aitona lappilaisena samaanina, joka on
saanut ymmärryksensä ja taitonsa lappilaisesta samaaniperinteestä
isovanhemmiltaan, erityisesti ”mummulta”!

Remes vertaa ”vanhakantaista shamanismia” ja ”uusshamanismia
toisiinsa”. Sen hän tekee nk. ”osallistuvan havainnoinnin” menetelmällä.
”Vanhakantaisesta shamanismista” hän katsoo saaneensa tietoa kirjallisuuden
lisäksi omalta perheeltään, erityisesti isovanhemmiltaan. ”Perinteenä siirtyvän
shamanismin empiirisenä aineistona käytän siis itsestään, valikoimatta tietooni
tullutta: perinnettä taitaneiden, ensisijaisesti isovanhempieni ja etenkin
mummun tarinoita, kerrontaa, keskusteluja ja käytännön toimintaa heidän
kanssaan (s. 24).” Kirjan edetessä käy ilmi, että Remes vertaa ”vanhakantaisen
shamanismin” menetelmin aikaansaatua sielun matkaa uussamanistisin menetelmin
koettuun matkaan ja vertailun hän tekee omassa kokemuksessaan kummastakin. Hän
on osallistunut monille uussamanistisille perus- ja jatkokursseille ja hänellä
on kokemus myös niissä opetetuista ”muuntuneen tietoisuuden tiloista”.
Lähtökohta ja tutkimusasetelma on todella mielenkiintoinen ja samalla myös
kritiikille altis. Hän kuvaa usein omaa ”rytmiä tanssimalla” saavuttamaansa
”loveen lankeamista”, sen eri vaiheita ja kokemuksen piirteitä.

Ottaessaan omat kokemuksensa malliesimerkeiksi perinteisestä samaanin sielunmatkasta hän asettuu itse perinteisen tai ”aidon” samaanin
asemaan, jota kokemusta hän sitten vertaa kursseilla oppimiinsa menetelmiin ja
niissä saavutettuihin mielen tiloihin. Remes ottaa siis väitöskirjassaan ikään
kuin aidon, lappilaisen samaanin position, josta käsin hän sitten tarkastelee
uusamanistisia ilmiöitä. Samalla kuitenkin tulee jossain kohtaa todettua, että
tutkijoiden mukaan perinteinen saamelainen samanismi katosi Suomesta jo
1800-luvun aikana. No, ilmeisesti ei sitten kadonnutkaan, koska tutkija toteaa:
”Konkreettisesti olen vertaillut perimällä oppimillani tavoilla ja
uusshamanistisilla tavoilla aiheutettua kokemista, ensisijaisesti shamaanin
sielunmatkaa. Olen toteuttanut samoiksi oletettuja shamaanisia ja
uusshamanistisia toimintoja voidakseni vertailla toisiinsa niiden sisältämiä ja
tuottamia kognitiivisia tapahtumia, kokemuksia ja vaikutuksia sekä niiden kuvauksia
ja selityksiä (s. 36).” Ja edelleen: ”Vanhakantaisen sielunmatkan tuntemus ei
ole siis ainoastaan mahdollistanut kokemisen vertailua sen ja uusshamanististen
sielunmatkojen välillä, se on myös sitonut ja määrittänyt käsityksiäni (s.43).”

Koska kirjoittajan oma mummultaan oppima ”loveen lankeamisen”
menetelmä ja kokemus on väitöskirjassa keskeisessä roolissa, antaa mallin ”vanhakantaisen”
tai ”perinteeseen” sidotun samanismin toteutustavasta ja kokemuksista, johon
sitten uushamanismia verrataan, olisin kaivannut siitä enemmän tietoa, edes
tämän mummun nimen, mutta tämä osa kertomusta jää lapsuuden muistojen,
tarinoiden ja unien varaan. Taidepuolen väitöskirjassa luovuutta sallitaan ilmeisesti
enemmän kuin tiedepuolella.

Eli käsissäni on siis lappilaisen samaanin tekemä
väitöskirja. Uskomatonta, mutta mitään muuta johtopäätöstä ei
tutkimusasetelmasta ja sen tuloksista voi tehdä. Kirjoittaja tarkastelee
uushamanismia ja sen ilmiöitä, kaupallisuutta, kurssimuotoisuutta,
käsitteenmuodostusta jne. vertaamalla omaa ”vanhakantaista” samaanin sielun
matkan kokemusta näihin nykyisiin ilmiöihin. Problematisoimatta
tutkimusasetelmaa enempää on todettava, että nyt, vähän yli kymmenen vuotta
kirjan julkaisemisen jälkeen, se on erittäin ajankohtainen.

Miksi? Koska kirjassa verrataan samanismia ja uussamanismia
tavalla, josta nykyajan mindfulness-ilmiön tutkijat voisivat monella tapaa
ottaa mallia. Sanoisin, että kirja on mindfulness-tutkijan aarreaitta, joka
kannattaa heti kaivaa esiin, jos sitä ei ole jo tehnyt. Jos etsii omaan
mindfulness-tutkimukseensa näkökulmaa tai –kulmia, Remeksen kirja antaa niitä
liikaakin. Ja nyt puhun nimenomaan teoreettisista, ajatuksellisista
näkökulmista.

Tuon tässä esiin vain yhden, sen tavan, miten Remes
käsittelee vanhan kultturi-ilmiön tuotteistamista uudessa kulttuurissa. Hän
nostaa siinä esiin viisi vaihetta: 1. Sisältöidean kehittäminen: Uusshamanismissa
tätä vastaa antropologien tutkima alkuperäiskansojen samanismi. 2. Sisältöjen
kehittäminen, jatkojalostus. Tätä vastaa samanismin muokkaaminen länsimaiselle
ihmiselle sopivaksi tekniikaksi. 3. Sisältökokonaisuuksien rakentaminen,
paketointi tuotteeksi. Tätä vastaa uusien sisältöjen muokkaaminen opetusmateriaaleiksi
ja kursseiksi. 4. Sisällön markkinointi. Tähän on perustettu uusshamanistista
koulutusta järjestäviä organisaatioita. 5. Sisällön/ tuotteen on-line ja
off-line jakelukanavat. Tätä vastaavat kuvaukset ja tiedotteet mediassa, tiedon
ja taidon siirtyminen kurssitilanteissa.

Samat vaiheet on helppo löytää vaikkapa Kabat-Zinnin
pitkälle tuotteistamasta MBSR-menetelmästä. Yhteneväisyys uushamanismin ja
länsimaisten mindfulness-menetelmien sovellusten välillä on monitahoinen ja
syvä. Samoin kuin mindfulness, uusamanismi on yliopistotutkijoiden synnyttämä
ilmiö, jossa tutkijat ovat keksineet idean, tuotteistaneet sen ja markkinoivat
sitä akateemisesta auktoriteetistaan käsin. Remes esittelee kaksi isoa
uusamanismin nykyistä linjaa, joista toinen on Felicitas Goodmanin kehittämä
ekstaattisiin transsiasentoihin perustuva menetelmä. Toinen on suomalaisenkin
uusamanismin taustalla vaikuttava Michael Harnerin ”ydinshamanismi”. Kummatkin
ovat yhdysvaltalaisia antropologeja, jotka ovat luoneet omat käsityksensä
siitä, mitä perinteinen samanismi on ollut tai edelleen on siellä, missä sitä
harjoitetaan. Goodmanin sielunmatka perustuu rituaaliasentoihin ja rummutukseen
Harnerin rummutuksen lisäksi visualisointitekniikoihin. Kummatkin väittävät
antropologisiin tutkimuksiinsa vedoten, että heidän menetelmänsä synnyttävät
aidon, ihmiskunnan vanhimpaan perinteeseen liittyvän henkisen matkan,
samanistisen sielunmatkan. Matkalla voi olla monia tarkoituksia. Harner
korostaa parantamisen näkökulmaa, Goodmanin mukaan ihmisellä on eräänlainen
ekstaasin tarve, ja hänen menetelmänsä antaa mahdollisuuden kokea jotain
sellaista henkistä, mikä länsimaisesta kulttuurista puuttuu. Goodman uskoo
henkimaailman olentoihin, joita matkalla kohdataan. Harner näyttäisi puhuvan
enemmän ihmisen mielen ulottuvuuksien käsitteillä. Kummassakin menetelmässä
samanistiset menetelmät opitaan muutaman päivän kursseilla. Ohjaajakoulutukset
ovat hieman pidempiä, mutta edelleen muutamia päiviä.

Remeksen kirjaa lukiessani hämmästelen jatkuvasti sen
kuvausten sopivuutta mindfulness-ilmiöön. Tavallaanhan kyseessä ovatkin
vastaavat ilmiöt. Kummatkin ilmiöt ovat nousseet Yhdysvalloissa New Age –liikkeen
aiheuttaman henkisyyden kaipuun tai henkisyyden etsinnän tuloksena. Remeksen
kirja on aika raskas ja olisi hyötynyt paljon, jos väitöstyön ohjaajat olisivat
sitä vähän rajanneet. Viidestä sadasta sivusta olisi voinut jättää puolet pois.
Mutta suosittelen kirjaa kaikille, joita uusamanismi kiinnostaa, sitä voi lukea
sopivasti hyppimällä. Mindfulness-tutkijoille, kuten jo totesin, kirja on
ideoiden aarreaitta.