Taidon opettaminen ei ole vain taidon siirtämistä. On
tietysti iso työ, että oppii ensin kopioimaan taidon niin, että pystyy
siirtämään sen seuraavalle sukupolvelle, mutta tämä taidon taso on taitojen
opettamisessa vasta ensimmäinen vaihe. Japanilaisessa perinteessä erotetaan
kolme taidon vaihetta: su, ha ja ri. Su tarkoittaa muodon kopioimista
mahdollisimman tarkasti, ha tarkoittaa muodon soveltamista oman kehomielen
ominaisuuksiin, vahvuuksiin, taipumuksiin, jolloin muotoa voi muuttaa. Kolmas
vaihe ri tarkoittaa muodosta irtaantumista, jolloin taito toteutuu täysin
vapaasti. Tämän kolmivaiheisen prosessin ajatellaan kestävän ihmisen koko
eliniän, vaikka harjoitus olisi aloitettu jo nuorena.

Olen itse opettanut erilaisia taitoja lähtien karatesta
sieltä 1970-luvun alusta päätyen asahiin, jonka kehitimme noin kymmenen vuotta
sitten. Tämän pian 50-vuotta kestäneen matkan varrella olen oppinut taidon
opettamisesta muutaman yleisen asian, joita pidän tärkeinä. Ensimmäinen niistä
on ”opiskelemalla ja tutkimalla opettaminen”.

Tarkoitan tällä sitä, että opettaja on aina myös oppilas ja
tässä mielessä opettajaa ei ole. Harjoittelu on aina yhdessä opiskelua
oppilaiden kanssa. Taidot (taitojen ja taiteiden tiet, jap. do) ovat loputtomia
ja opettajat ja oppilaat kulkevat samaa tietä, vaikka katsovatkin sen maisemia
ehkä hieman eri kohdasta. Jos tie on loputon, se tarkoittaa, että se ei lopu
koskaan. Taito ei ole koskaan loppuun opittu. Silloin myös opettajan
auktoriteetti rakentuu hänen oman harjoittelunsa ja taitonsa varaan. Siksi olen
aina korostanut, että opettajan on harjoiteltava enemmän kuin oppilaansa.
Rankka vaatimus, mutta vain se takaa seuraavan tärkeän kohdan, joka tuntuu ehkä
itsestään selvältä, mutta ei sitä ole: ”Opettajalla on oltava jotain
opetettavaa, jotakin sanottavaa”.

Muistan yliopistolla, kun olin filosofian assistenttina
kymmenen vuotta, opiskelijoiden joskus kyselleen, miksi assistentti ei opeta.
No, virkaani ei kuulunut varsinaista opetusvelvollisuutta, mutta suurin osa
assistenteista opetti silti ja nostivat siitä tuntiopetuskorvauksen. Miksi en opettanut?
Koska en kokenut, että minulla olisi ollut mitään sanottavaa. Pidin vain
muutaman luennon niistä liikunnan ja kehollisuuden filosofian teemoista, joista
tein tutkimusta, mutta muuten en halunnut opettaa. Tietysti yliopistossa suurin
osa opetusta on perinteen siirtämistä sukupolvelta toiselle, filosofiassakin,
mutta erityisesti filosofiassa olen aina kokenut, että jos aukaisee suunsa, pitäisi
olla jotain sanottavaakin, että ei riitä se, että vain toistaa sitä, mitä on
ajateltu. Se toteutuu harvoin
akateemisessakaan maailmassa.

Itämaisten taitojen opettamisessa nämä periaatteet ovat
suuri ongelma. Olen kokenut sen koko elämäni ajan käytännössä kaikissa
lajeissa, mitä olen opettanut.
Erityisesti japanilaisissa taidoissa omaan ajatteluun ei kannusteta,
yleensä ottaen sitä ei sallita. Vaaditaan, että seurataan taidon ja erityisesti
taitoon liittyvän tyylin tarkkoja muotoja.
Viitaten tuohon, mitä edellä kerroin taidon kolmesta tasosta, niin
japanilaiset ajattelevat yleisesti, että länsimaiset voivat oppia vain taidon
ensimmäisen tason, mutta eivät missään nimessä viimeistä. Vain japanilaiset
voivat ymmärtää taitojensa syvimmän tason ja länsimaisia sinne ei edes päästetä.
Tämä aiheuttaa monia ilmiöitä. Kirjallisuutta löytyy jo nykyään aiheesta
paljon.

Itse havahduin harjoiteltuani karatea noin 35 vuotta ja
opetettuani sitä jo yli 30 vuotta, että japanilaiset opettajat eivät olleen
opettaneet meille länsimaalaisille edes harjoittamamme tyylin peruskäsitteitä
ja perusharjoitusmuotoja lainkaan. Harjoittelimme eräänlaista vesitettyä,
länsimaistettua ja kilpaurheiluun sovellettua karatea. Tosin, samaa tekivät
monet japanilaiset itsekin.
Ymmärrettyäni tämän masennuin ensin, mutta sitten suivaannuin ja päätin
kirjoittaa näistä harjoituksista kirjan ja julkaista se englanniksi netissä,
jotta tulevat sukupolvet eivät joutuisi kokemaan samaa. Niin sitten teinkin.

Tutkimalla opettamiseen liittyy myös, että ei sitouduta yhden
opettajan tai valmentajan opettamisen tai tekemisen tapaan. Varsinkin kun
puhumme vanhoista taidoista, ne ovat erittäin rikkaita muodoiltaan,
periaatteiltaan, historialtaan ja opetustavoiltaan. Yksi opettaja opettaa vain
omaa näkemystään taidosta. Jos haluaa oppia taitoa syvemmin, on tutkittava
perinnettä laajemmin. On kaivettava esiin kaikki materiaali, mitä on
mahdollista löytää. Vain siten voi vertailla ja ymmärtää sitä perinnettä tai
perinteen linjaa, mitä itse opiskelee. Tällainen perusteellinen tutkimus astuu
kuvaan, kun omaa perinnettä on harjoitettu ehkä kymmenkunta vuotta, jolloin
perusasiat alkavat olla kunnossa. Ilman tällaista tutkimusmatkaa päätyy vain
kopioimaan omaa opettajaansa.

Olen yrittänyt tutkia koko kehomielelläni kaikkia niitä
taitoja, mitä olen myös harjoittanut ja opettanut: karatesta taijin, yi quanin ja zenin kautta asahiin. Tätä
tutkimustyötä olen myös yrittänyt jakaa muille kaikissa näihin taitoihin liittyvissä
kirjoissani. Työ on edelleen kesken, mutta jotakin olen saanut siitä
kiteytettyä Syvä-asahiin, johon viime vuosina olen eniten panostanut.