Olen yrittänyt kirjoittaa hengityksestä taas vähän pidempää
tekstiä, ehkä lukua kirjaan, ja löysin sieltä tällaisen pätkän:

”Emme voi kuvat hengitystäkään pelkästään termein, jossa
kuvaamme hapen ja hiilidioksidin vaihtoa keuhkoissamme tai soluissamme.
Hengityksellä on myös tärkeä eksistentiaalinen ulottuvuus, mikä tekee siitä keskeisen
esikäsitteellisen kokemuksemme. Viljelemällä hengitystämme voimme kokea koko
kehomielemme ikään kuin suureksi keuhkoksi, joka hengittää jokaisella
solullaan. Keskittymällä tähän kokemukseen voimme kadottaa itsemme kokonaan
hengitykseen, jolloin voimme kokea, että emme itse hengitä, vaan ympäröivä
maailma hengittää meissä. Suhteessamme ympäröivään ilmakehään ei olekaan
kysymys hapen ja hiilidioksidin vaihdosta, vaan kokemuksesta, jossa liu’umme
osaksi maailman loputtomia keuhkoja, jotka hengittävät meissä. Hengitys ei ole siis jotain, mikä tapahtuu
meissä, vaan sillä on laajempi, jopa universaali merkitys. Hengitys voi näyttää
meille paikkamme maailman osana, missä minän ja ympäristön rajaa ei ole.”

Yritänpä avata tätä ja olla kuitenkin vähemmän runollinen.

Hengitys on monitasoinen ilmiö ja sitä voidaan tarkastella monesta
suunnasta. Usein tarkastelemme hengitystä vain sen anatomian ja fysiologian
näkökulmasta ja korostamme optimaalisen hengitystekniikan lääketieteellisiä
etuja. Opettelemalla syvähengityksen luomme edellytykset sille, että keuhkomme
pitävät yllä veren optimaalista happi- ja hiilidioksiditasapainoa. Näin
vältymme esimerkiksi hiilidioksidiniukkuuden aiheuttamista ongelmista.
Hengityksen harjoittelemisesta on tietysti hyötyä myös erilaisista
hengityssairauksista kärsiville. Optimaalinen hengitystekniikka pitää yllä ja
vahvistaa hengityselimistön kuntoa, pitää rintarangan liikkuvana ja ylläpitää
hengityskapasiteettiamme, vaikka jotkut sairaudet sitä heikentäisivätkin. Tällainen näkökulma on kuitenkin vain yksi näkökulma
hengitykseen. Hengitys on ilmiö joka leikkaa läpi kaikkien ihmisenä olemisen
ulottuvuuksien.

Alla olevassa kuvassa yritän havainnollistaa, miten ihminen
on kehona maailmassa. Hänellä on fyysinen keho, joka on samalla tavalla
materiaalinen kuin se ympäristö, missä hän elää ja johon hän on suhteessa. Hän
myös kokee suhteensa itseensä ja ympäristöönsä kokemuksessaan. Kokemuksessa näyttäytyy ihmisen tietoisuus,
mieli, mikä on itsessään monitasoinen ilmiö. Koemme kehomme, mutta koemme myös
ajatuksemme, tunteemme, tahtomme ponnistuksen jne. Kieli ja käsitteet
mahdollistavat, että ihmisellä on ympärillään myös kulttuuri, johon hän on
suhteessa merkitysten kautta. Kun ihmistä selitetään, on otettava huomioon nämä
hänen kummatkin suhteessa olemisen tapansa. Keho ymmärtää maailmaa ilman käsitteitä,
tietoisuus ymmärtää maailmaa käsitteiden avulla. Kehon ymmärrys on maailmaan sopeutumista,
esikäsitteellistä. Ihminen asettuu suhteeseen maan vetovoimaan vasten
ojentautumalla pystyyn ja liikkumalla. Hän asettuu myös suhteeseen elämän
perusprosesseihin ja ilmakehään hengittämällä. Ilman ojentautumista ja ilman hengitystä hän
olisi esine esineiden joukossa. Ilman
näitä kahta ihmisen kykyä elämä, joka ajattelee itseään ja säätelee itseään, ei
olisi mahdollista.

Näin avatusta näkökulmasta hengitys lävistää ihmisen
kaikilla hänen olemisen tasoillaan. Se on fyysinen ilmiö, joka ylläpitää elämää
kehossamme. Kun hengitys lakkaa, elämä lakkaa. Hengitys yhdistä ihmisen
ilmakehään tavalla, joka tekee ihmisestä ja ympäristöstä yhtä hyvin
konkreettisella tavalla. Hengitys on
jotakin, joka asuu ihmisen ja ympäristön rajalla poistaen tämän rajan. Ei siis
ole ihme, että idän vanhoissa perinteissä hengityksellä on ollut ja edelleen on
iso filosofinen merkitys.

Hengitys on koetun kehomme keskiössä. Se on keskellä jälleen
hyvin konkreettisella tavalla. Jos suuntaamme huomiomme hengitykseemme,
löydämme kehostamme uuden keskuksen, joka sijaitsee vatsallamme. Länsimaisessa
kulttuurissa, missä hengitys on unohtunut, tätä keskusta ei tunnisteta.
Kulttuureissa, missä hengitystä viljellään, ihmiset kokevat kehonsakin eri
tavalla. Japanilainen kulttuuri on tästä hyvä esimerkki. Tietoinen hengitys
avaa kokemuksen persoonallisuuden keskuksesta, mikä ei sijaitse päässä, siis
jossain aivojen alueella, vaan vatsalla, siellä missä pallea/vatsahengitys
tuntuu, kun se tiedostetaan. Japanilaiset kutsuvat tätä sanalla ”hara”. Sana
tarkoittaa vatsaa, mutta sillä ei niinkään viitata fyysiseen vatsaan, vaan
ihmisen persoonallisuuden keskustaan, mistä toiminta aidoimmillaan syntyy ja
saa inspiraationsa.

Ranskalainen filosofi André Comte-Sponville ajattelee, että
yrittäessään ymmärtää maailmaa, ihminen on luonut neljä tiedon aluetta. Ne ovat
tiede, uskonto, filosofia ja taide. Ne pyrkivät selittämään maailmaa ja
vastaamaan sitä kohtaan tuntemaamme kiinnostukseen eri tavoin. Ne pyrkivät
vastaamaan eri kysymyksiin.

Voimme katsoa maailman ilmiöitä kaikista näistä
näkökulmista, ja jokainen näkökulma opettaa meille jotain uutta. Tieteellisestä
näkökulmasta hengitys on anatominen ja lääketieteellinen ilmiö, jonka
harjoittamisen hyötyjä olen jo kuvannut. Hengitys on ihmisen kehon tärkeä
erilaisia kemiallisia tasapainoja ylläpitävä toiminta. Psykologiselta kannalta
hengityksen säätelyllä on suuri merkitys mielen tilojen säätelyssä. Usein tätä
selitetään hengitysliikkeen vaikutuksella pallean läpi kulkevaan vagus-hermoon.
Vaguksen aktivointi pitkällä uloshengityksellä vaikuttaa parasympaattisen
hermoston aktivaatiotilaan ja sen kautta hidastaa sykettä ja hengitystä, laskee
verenpainetta, vähentää stressihormoneja jne. Eli syvennetty uloshengitys, mitä
syvähengitys myös tarkoittaa, synnyttää eräänlaisen positiivisen kierteen:
hengittämällä syvään tietoisesti vaikutamme tiedostamattomiin hermostollisiin
mekanismeihin, jotka syventävät ja hidastavat hengitystä edelleen. Fake it and
you’ll make it, niin kuin amerikkalaiset sanovat. Tiedostamattomana toimintana,
joka voidaan nostaa tietoisuuden piiriin hengitys on myös tie tiedostamattomiin
prosesseihimme.

Monissa idän uskonnollis-filosofisissa perinteissä hengitys
ja sen harjoittaminen on keskiössä. Hengityksen tarkkailu ja sen säätely
liittyvät olennaisena ainakin buddhalaisiin, taolaisiin ja hindulaisiin
harjoituksiin. Hengityksen ja hengen yhteys idän perinteissä on vuosituhansia
vanha. Hengitykseen liittyvät harjoitukset paljastavat ihmiskäsityksen,
eräänlaisen ”mystisen fysiologian”, kuten uskontotieteilijä Mircea Eliade sitä
kutsuu, mikä on vieras länsimaiselle tieteelliselle käsitykselle ihmisestä,
mutta mikä kuitenkin ilmeisesti kuvastaa inhimillistä kokemusta, jota
erilaisilla hengitys- ja mielikuvaharjoituksilla voidaan avata ja lähestyä. Lännessä
löydämme ortodoksisesta perinteestä joogan hengitysharjoituksia muistuttavia
harjoituksia, joita edelleen harjoitellaan ainakin Kreikassa Athosvuoren munkkien
keskuudessa. Nykyisin luterilaiseenkin kristillisyyteen on levinnyt
retriitti-idea, jossa hiljennytään tarkkailemaan hengitystä. Nämä modernit
länsimaiset ”hiljaisuuden retriitit” ovat saaneet inspiraationsa
zen-buddhalaisesta perinteestä.

Filosofinen näkökulma hengitykseen on lännessä vielä uusi. Kirjoitin
tästä laajasti ”Taidon filosofia” –kirjassani, jossa yritin tehdä ”kontemplatiivisen
kehon” filosofiaa. Kontemplatiivisella keholla tarkoitin kehoa tai paremminkin
kehomieltä, mikä on vuosikymmenten tietoisen liikkeen ja tietoisen hengityksen
viljelyn tulosta. Tämä vaatii harjoitusta jossakin kontemplatiivisessa
perinteessä. Kirjassani tämä on zen. Meditaatiopsykologian ja –filosofian kannalta
hengitys on itsen tutkimisen ydinharjoitus. Kun tietoisuus suunnataan
hengitysliikkeeseen, hengitys toimii ikään kuin paradigmaattisena esimerkkinä
menetelmästä, miten mielen sisältöjä yleensäkin voidaan tutkia. Se opettaa,
mitä tarkoitetaan ”mielen sisältöjen katselulla”, koska hengitysliike on yksi
selkeä esimerkki tästä. Kun huomio on suuntautunut hengitysliikkeeseen, mikä on
kehollinen, esikäsitteellinen kokemus, myös mielen käsitteelliset tasot voivat
asettua katsomisen kohteeksi. Kun löydämme ensin hengityskokemuksen, voimme
sitten löytää esimerkiksi kokemuksen tunteesta, kokemuksen mielialasta, kokemuksen ajattelumme virrasta.
Hengitys on ikään kuin portti tietoisuutemme virtaan, kokemustemme virtaan,
minkä sisältö ja rakenne voivat sitten hiljalleen tulla tutkimuksemme
kohteeksi. Tämä on myös itsekasvatuksellinen prosessi. Nykyään on tässä
yhteydessä alettu puhua ”kontemplatiivisesta pedagogiigasta”. Kirjassani ”Mindfulness
– tietoisuuden harjoittamisen taito” kuvaan tarkemmin näitä prosesseja.

Mikä voisi sitten olla taiteen näkemys hengitykseen? Tämä
alue on minulle vieraampi. Filosofi Petri Berndson tekee nähdäkseni tällaisen
yrityksen vuonna 2018 ilmestyneessä hengitystä käsittelevässä filosofian
väitöskirjassaan ”Phenomenological Ontology of Breathing”. Kyseessä on
kunnianhimoinen yritys pyrkiä ajattelemaan uudelleen koko filosofian kenttä ja
sen kysymykset hengityksen näkökulmasta. Tuloksena on mielestäni hengityksen
taidetta, eräänlainen filosofian ja fiktion välimailla kulkeva teos, missä kuljetaan
filosofien ja runoilijoiden rinnalla vapaasti ideoita ja ilmaa hengittäen,
sisään ja ulos, sisään ja ulos.