Kun noin kolmenkymmentä vuotta sitten aloittelin liikunnan
filosofian tutkijana, minua inspiroi saksalaisen filosofin Martin Heideggerin
ajatus siitä, miten ihminen on aina keskeneräinen projekti. Ihminen on aina
vasta matkalla ihmiseksi. Heidegger puhui ”varsinaisena” ja ”epävarsinaisena”
olemisesta. Ajatuksena tässä on, että ihmisen peruskokemus on, että hän ei ole
sitä, mitä hän voisi olla. Hän ei ole vielä varsinainen itsensä. Heideggerille keskeistä oli myös, että
ihminen valitsee itsensä. Hän ei vain tule joksikin itsestään, vaan ihminen
tekee itsestään sen, mikä hänestä tulee. Ihmisellä on siis valinnan vapaus.
Muut eksistenssiajattelijat korostivat enemmän myös sitä puitetta, missä
ihminen valintansa tekee. Vapaus on siis aina ihmiselle suhteellista. Hän tekee
valintansa aina tietyissä rajoissa. Olen vuosien varrella kirjoitellut aika
monta juttua mitä erilaisimmista taidoista ”tienä kohti varsinaista itseä”,
jolla olen viitannut tuon ensimmäisen tutkimukseni nimeen. Ilmaisuun liittyy jo
mielessäni myös aika lailla huumoria.
Aina ei pidä ottaa itseään liian tosissaan.

Hahmotin tuohon aikaan liikunnan yhtenä ihmisen keskeisistä
olemisen projekteista. Liikkuessaan ja harjoittaessaan itseään ihminen tekee
myös valinnan, mihin suuntaan hän haluaa itseään viedä. Yritin katsoa asiaa
Heideggerin epävarsinainen/ varsinainen oleminen –akselilla ja päädyin ajattelemaan
jotenkin seuraavasti. Voimme erottaa liikunnassa neljä tai viisi keskeistä ”projektia”,
jotka määräytyvät harjoittelun päämäärän mukaan. Urheilussa näemme voittamiseen
liittyvän projektin. Urheilu määrittyy voittamisen kautta. Ilman voittamisen rakennetta
ei ole olemassa urheilua. Voittaminen on siis urheilun olennainen
rakenteellinen osa, mikä määrittelee koko tämän toiminnan. Voittaminen
määräytyy aina suhteessa toisiin. Olen voittaja vain, koska muut ovat häviäjiä.
Heideggerille tällainen itsensä määritteleminen muiden kautta on malliesimerkki
siitä, mitä hän tarkoitti epävarsinaisella olemisella. Ihminen ei itse
varsinaisesti ole, muut määrittelevät hänen olemisensa. Hänen olemisensa on
olemista muiden kautta.

Toisena liikunnan projektina kuvasin terveyden tavoittelun,
terveyden projektin. Sen alle sijoitin myös leikin. Itse asiassa leikki olisi
pitänyt ottaa omaksi projektikseen. Tässä projektissa ihmiset liikkuvat
saavuttaakseen terveyttä ja hyvinvointia. Tämä on varmaan liikunnassa ihmisten yleisin
päämäärä. Ajattelin, että käyttämälläni epävarsinaisuus/varsinaisuus –akselilla tässä projektissa astutaan ehkä
hivenen verran kohti varsinaisuuspäätä, mutta vain vähän. Ainakin osittain
olemme terveitä tai hyvinvoivia suhteessa muihin. Ne ovat käsitteitä, jotka
ovat ympäristömme määrittelemiä. Sairauden käsite on laajennut kattamaan paljon
sitä, mitä aiemmin pidimme normaalina. Erilaiset hyvinvointibisneksen muodot
asettavat jatkuvasti myös uusia kriteerejä sille, miten ihmisten tulisi kokea
ja elää elämäänsä. Jokaisen tulisi olla ”mindfull”. Tällaisiin ulkoa
asetettuihin tavoitteisiin pyrkimistä ei voi pitää erityisen ”varsinaisena” tai
”autenttisena” elämänä.

Nostin tuossa esiin myös leikin. Leikki on aivan oma
toiminnan piiri, mikä ei määrity leikkijän ulkopuolelta. Leikki ei sisällä
mitään erityisiä ulkoisia tavoitteita, vaan leikkiä leikitään sen itsensä
vuoksi. Leikki on oma maailmansa omine sääntöineen, joka itse asiassa tavallaan
hylkii ulkopuolista maailmaa ja sen sääntöjä. Leikissä säännöt sovitaan
leikkijöiden kesken ja niistä pidetään kiinni. Tietenkin ulkopuolinen maailma
asettaa myös leikin rajat, mutta näiden rajojen sisällä leikkijät ovat vapaita
toimimaan omien sääntöjensä mukaan. Leikki on jotain ihmisessäkin olevaa erityslaatuista,
johon aikuisenkin on helppo pudota. Tämä tosin vaatii ulkoisten roolien
poispudottamista, mikä ei ole kaikille meistä helppoa. Ajattelen, että leikissä
olemme astuneet jo aimo askeleen pois siitä epävarsinaisen olemisen piiristä,
mihin erityisesti urheilu mutta osin myös terveysliikuntakin kuuluvat.

Neljäntenä liikunnan projektina kuvasin itseilmaisun, johon
kuuluvat tanssin erilaiset muodot. Kun ihminen tanssiessaan ilmaisee itseään,
niin on vaikea sanoa, että hänen olemisensa olisi silloin muiden määrittelemää.
Päinvastoin. Itsensä ilmaiseminen liikkeen avulla on iso askel pois
epävarsinaisesta olemisesta, missä muut määrittelevät meidän olemisemme tavan.
On olemassa paljon erilaisia liikunnallisia tai kehollisia itseilmaisun tapoja,
tanssia on laidasta laitaan. Ilmiö on laaja ja on selvää, että sen sisällä on
erilaisia lähtökohtia ja kriittisyyden asteita. Ehkä voisi sanoa, että mitä
sidotumpi tanssija on tiettyyn tyyliin tai klassiseen tekemisen tapaan, sitä
enemmän hän antaa muiden määritellä kehollisen olemisensa tapaa. Samalla pitää
todeta, että sitoutuminen tyyliin tai muotoon ei sulje pois itseilmaisua, se
vain antaa sille tietyn puitteen. Esimerkiksi japanilaisesta teatterista voimme
löytää esimerkkejä, missä esiintyjän itseilmaisu on tiukan klassiseen
liikekieleen sidottua ja tapahtuu muodon sisällä, mutta niin hienovaraisin
vivahtein, että länsimainen katsoja ei ymmärrä siitä yleensä mitään.
Katsojaltakin vaaditaan silloin poikkeuksellista asiantuntemusta. Itseilmaisu
on kuitenkin eri asia kuin itsensä tutkiminen siinä mielessä, että siinä
tavoiteltaisi jotakin, jota voidaan kutsua varsinaiseksi tai autenttiseksi
olemiseksi. Erilaisissa itseilmaisun muodoissa pyritään kyllä pois ulkoa
määritellyistä muodoista, mutta usein epäselväksi jää, mitä kohti. Erityisesti
taidepuolella päämääränä voi olla jonkinlainen liikkeen estetiikka, esteettinen
kokemus, tai liikkeellä voi olla sisällöllinen sanoma, mutta mikä on näiden
päämäärien suhde ihmisen varsinaiseen olemiseen? Tällainen kysymys tulee
harvoin asetetuksi.

Kutsuin tutkimuksissani ”itsen projekteiksi” sellaisia kehon
harjoittamisen muotoja, jotka asettavat selkeästi päämääräkseen jonkinlaisen ”itseksi
tulemisen”, ”autenttisuuden” tai ”varsinaisen olemisen”. Hyviä esimerkkejä
tällaisista lajeista tarjoavat monet idän vanhat keholliset harjoitukset,
joissa kehon ja mielen harjoittaminen kulkevat käsi kädessä. Ne usein
perustuvatkin jonkinlaiseen ihmisen ykseyttä korostaviin ihmiskäsityksiin.
Ongelmana meillä lännessä on tällaisten lajien ymmärtäminen, koska
länsimaisessa perinteessä liikunnasta puhutaan vain edellä kuvaamieni ”projektien”
viitekehyksessä. Hahmotamme liikunnan urheiluna, terveysliikuntana, leikkinä
tai itseilmaisuna, mutta mitään itsen tutkimiseen ja itsekasvatukseen liittyvää
liikunnallista tai kehon harjoittamiseen liittyvää perinnettä meillä ei ole.
Kaikki tällaisiin päämääriin pyrkivät harjoitusmuodot tulevat meille idästä.
Elämme perinteessä, missä henkisyys nähdään erillisenä kehollisuudesta ja kehon
harjoittaminen jopa henkisyyden vastakohtana. Tähän dualistiseen perinteeseen
yritämme sitten sovittaa ”itsen projekteiksi” kutsumiani liikuntamuotoja.

Koko oma kehollisuuden ja liikunnan filosofiaan liittyvä
tutkimustyöni on perustunut siihen, että olen pyrkinyt avaamaan sellaista
käsitteellistä ymmärrystä, miten ”itsen projekteiksi” kutsumiani kehon
harjoittamisen tapoja voidaan ymmärtää ja selittää länsimaisin termein,
länsimaisen filosofisen, psykologisen ja kasvatuksellisen ajattelun valossa.
Tutkimuksessani ”Liikunta tienä kohti varsinaista itseä” pyrin kuvaamaan
sellaista eksistenssifilosofista ajattelua, jonka avulla itsen tutkimisesta tai
itsensä kasvattamisesta kehomieltä harjoittamalla voidaan puhua länsimaisin
termein selkeästi ja mystifioimatta.

Kaikki tämä on asahin kannalta merkityksellistä siksi, että
näen asahissa myös ”tien kohti varsinaista itseä”. Jos katsomme nyt asahia
kaiken edellä kerrotun valossa, niin avautuu seuraava maisema. Kuvasin edellä
itse asiassa viisi harjoituksen päämäärää kuvaavaa askelta tai ulottuvuutta: 1.
kilpailu ja voitto, 2. terveys, 3. leikki, 4. itseilmaisu ja 5. itsen
tutkiminen. Näen asahin asettuvan tähän kuvioon käänteisesti seuraavalla
tavalla: Itselleni asahi on ensisijaisesti itsen tutkimista, kulkemista ”tiellä
kohti varsinaista itseä”; toiseksi itseilmaisua, mikä tapahtuu muodon sisällä
asahin periaatteita ilmaisten; kolmanneksi terveyteen ja hyvinvointiin tähtäävää
toimintaa. Kilpailuun ja voittoon liittyviä elementtejä asahissa on ehkä
vaikeinta nähdä.

Puran lopuksi vielä lyhyesti, mitä edellä sanoin. Asahi on
tietoista, meditatiivista liikettä, mikä antaa mahdollisuuden tutkia itseä
perusteellisella tavalla. Itsen tutkimisen perinteissä usein yhdistetään sekä dynaaminen
että staattinen harjoitus ja sitä suosittelen myös heille, joita asahi tässä
mielessä kiinnostaa. Itsensä tutkiminen meditatiivisen liikkeen tai
liikkumattomuuden avulla voidaan helposti selittää ja ymmärtää sellaisista
filosofisista, psykologisista ja kasvatuksellisista näkökulmista, joita tutkimuksissani
avaan ja jota edustaa esimerkiksi filosofi ja psykologi Lauri Rauhalan
filosofia. Ei siis pidä paikkaansa, niin kuin joskus näkee väitettävän, että
meditatiivisiin harjoituksiin liittyisi aina itämaisia filosofioita tai
uskontoja. Samoin ei pidä paikkaansa, että selittääksemme meditatiivisia
harjoituksia, ainoa niiden tieteellinen kuvaus löytyy aivofysiologiasta. Näin
ei ole. Huomattavasti relevantimpaa näiden ilmiöiden kuvausta löytyy
esimerkiksi Lauri Rauhalan kirjoista, missä meditatiivista harjoitusta kuvataan
ihmisen tajunnan merkitysrakenteiden uudelleenorganisoitumisen näkökulmasta.

Miten asahi voi olla itseilmaisua? Edellä viittasin lyhyesti
siihen japanilaisen perinteen piirteeseen, missä näyttelijä ilmaisee itseään
muodon sisällä. Itseilmaisun ei tarvitse olla improvisaatiota. Tanssijatkin
tanssivat koreografin heille luomaa liikettä. Ilmaisu voi tapahtua muodon
sisällä siinä tavassa, miten liike juuri minun kehostani ilmestyy esiin.
Asahissa tämä tarkoittaa liikkumista asahin koreografiassa, mutta asahin
periaatteita noudattaen. Tehdessäni asahia pyrin siihen, että ilmaisen
liikkeessäni ymmärrystäni niistä periaatteista, jotka vaikuttavat asahin
taustalla. Tämä vaatii jatkuvaa oman taitonsa tutkimista ja kehittämistä ja siinä
voi kokea edistyvänsä loputtomasti.

Voiko sitten asahissa nähdä leikin? Mielestäni voi. Asahin tapaisessakin liikunnassa leikki voi
olla perustava asenne, miten harjoitukseen suhtaudumme. Silloin keskitymme
liikkeeseen leikkinä, emmekä ota itseämme tai tekemistämme liian vakavasti.
Leikissä mitään leikin itsensä ulkopuolella olevia tavoitteita ei ole.
Tällainen leikinomainen suhtautuminen synnyttää tekemisen iloa ja hyvää mieltä.
Itseään ja tekemistään ei aina tarvitse ottaa turhan vakavasti. Myös liikkeillä
voi leikkiä. Kun kokemus asahissa karttuu, liikkeillä leikkiminen auttaa myös
synnyttämään uusia ja mielenkiintoisia liikevariaatioita.

Asahin terveysliikuntaulottuvuutta ei tarvitse enemmän
selittää. Se on ilmeisin ja itsestään selvin asahin tekemisen taso, josta
saavat iloa ja hyötyä käytännössä kaikki asahin harrastajat. Itse asiassa
kaikki muut edellä kuvaamani asahin tasot ovat sellaisia, että monet voivat
kokea ne vieraina ja terveysliikunnan taso on se, missä he haluavat nimenomaan
liikkua. Tämä on hyvä niin. Asahin syvyys ja sen monet edellä kuvaamani ulottuvuudet
tekevät siitä kuitenkin harjoituksen, jota voi soveltaa moneen lähtöön. Sitä
voi tehdä vain terveysliikuntana, mutta se taipuu helposti myös monien
ulottuvuuksiensa ansiosta vaikkapa terapian tai itsensä syvällisemmän
tutkimisen avuksi. Omissa asahin ohjaaja- ja jatkokoulutuksissani yritän antaa
monipuolisen kuvan kaikista näistä asahin ulottuvuuksista ja työskentelen
jatkuvasti kaikkien näiden asahin ulottuvuuksien kehittämiseksi.