Kirjoitin joskus blogin siitä, miten teemme asioita, myös asahia, usein erilaisten päämäärien vuoksi. Harjoittelemme, jotta tulisimme terveemmiksi, tuntisimme olomme hyvinvoiviksi, olisimme onnellisempia jne. Silloin helposti kadotamme näkyvistä sen, että voimme tehdä asioita, myös asahia, niin että tekeminen itse on oma päämääränsä. Joskus olisi hyvä tehdä jotain vain siksi, että tekeminen itsestään on hienoa. On mukavaa tehdä myös täysin hyödyttömiä asioita. Aina ei tarvitse suorittaa, saada aikaan, olla parempi. Joskus on hyvä vain tehdä, ja myös – vain olla.

Tämä tuli nyt mieleeni, kun luin erästä artikkelia kaikista niistä päämääristä, joihin yksinkertainen meditatiivinen harjoitus on lännessä valjastettu mindfulness-buumin myötä. Poistetaan stressiä, lisätään työtehoa, parannetaan vatsavaivoja, tasapainotetaan mieltä, treenataan mindfitnessiä jne.  Tarkkaavaisuus on tietoisuutemme yksinkertainen ominaisuus, jota käytämme koko ajan ja jota voimme myös harjoittaa. Mutta se ei tarkoita sitoutumista mihinkään isoihin parantumisen, hyvinvoinnin tai vaikkapa valaistumisen viitekehyksiin.

Nykyään puhutaan paljon tarinoista ja narratiivisuudesta. Tarinat antavat toiminnalle päämäärän, idean, arvon, brändin jne. Vetoavien tarinoiden kautta ihmiselle luodaan unelma ja houkutellaan hänet haluamaan sitä. Jos kutsumme asahia ”terveysliikunnaksi”, ”somaattiseksi menetelmäksi” tai ”kehomieliharjoitukseksi”, viittaamme heti näillä nimillä erilaisiin tarinoihin, jotka antavat lupauksia. Ne antavat meille harjoittamisen viitekehyksen ja tekevät harjoituksestamme merkityksellistä. Tämä merkitys tulee tarinan kuvaamista päämääristä: terve keho, hellittävä pääkipu, hyvä ryhti, vapaa askel, tyyni mieli. Meidän on vaikea olla kuvittelematta harjoituksellemme tällaisia päämääriä. Ihmisen mieli toimii niin. Näin on varsinkin, jos meille korostetaan, miten harjoituksemme perustuu tieteeseen, miten sen ovat suunnitelleet lääkärit, valmentajat, filosofit, liikuntalääketieteen asiantuntijat.

Tästä syystä on hyvä olla tietoinen myös näiden tarinoiden luonteesta. On totta, että liikunnalla on terveysvaikutuksia ja muitakin näihin tarinoihin liittyviä vaikutuksia, mutta se ei tarkoita, että nämä vaikutukset koskisivat juuri sinua tai minua. Tämä on tilastollisten totuuksien ikävä puoli. Ne koskevat ihmisiä yleisellä tasolla, mutta yksilön kohdalla asia on toinen. Mikään tilastollinen tosiasia ei kerro mitään yksilön ainutkertaisista tekijöistä, geeneistä, elämänhistoriasta, ympäristöstä jne.  Olen itse ikäni harrastanut terveellistä liikuntaa, mutta nyt 65-vuotiaana minulla on monia terveysongelmia, joiden kanssa on vain tultava toimeen. Se tuntuu helposti epäoikeudenmukaiselta, mutta ei ole sitä, koska mitään oikeuden jakajaa ei ole.

Opin onneksi jo aikaa sitten, erityisesti erilaisissa zen-kuvioissa, joita olen kolunnut, että on tärkeää ottaa harjoitus harjoituksena, sellaisenaan, keskittyä siihen, mikä on käsillä tässä ja nyt. Jos se on liike, siihen pitää keskittyä täysillä. Jos silloin ajattelet jotain liikkeen päämäärää tai vaikutusta, et ole enää läsnä tekemisessäsi. Tämä tekemisen tapa on myös elämänohje. Niin kuin vanha zen-runo asian ilmaisee: ”Kävellessäsi kävele, istuessasi istu. Ennen kaikkea, älä hoipertele.”