Somaattisten menetelmien käsitteen loi yhdysvaltalainen filosofi Thomas Hanna 1970-luvulla, kun hän alkoi käyttää ”somatics” termiä. Hän viittasi sillä erilaisiin kokemuslähtöisiin kehon tutkimisen, hoitamisen ja ilmaisun menetelmiin. Hän kirjoittaa: ”Somatiikka on tutkimusala, joka tutkii soomaa, eli kehoa niin kuin se havaitaan ensimmäisen persoonan havainnossa. Kun ihmistä tarkastellaan ulkoapäin eli kolmannen persoonan näkökulmasta, havaitaan ihmisen keho (body) (Hanna 1986).” Hanna halusi siis erottaa kaksi näkökulmaa kehoon: sisäisen ja ulkoisen ja kutsui sisäistä eli kokemuksellista näkökulmaa kreikan käsitteellä ”soma”, ulkoiseen näkökulmaan hän viittasi englannin kielen sanalla ”body”, jonka voimme kääntää kehoksi tai ruumiiksi. Hanna kirjoitti tästä teemasta useita kirjoja ja artikkeleita, kehitti oman ”Clinical Somatic Education” –menetelmänsä ja vakiinnutti ”somatiikka” ja ”somaattiset menetelmät” –käsitteet viittaamaan erilaisiin kehollisiin menetelmiin, joissa lähtökohtana oli kehon sisätilan kuuntelu. Somaattisia menetelmiä Hannan määritelmän mukaan ovat sellaiset lännessä kehitetyt lajit kuten Alexander-tekniikka, Feldenkreis-menetelmä,  Body-Mind Cenrering, kontakti-improvisaatio, mutta myös monet idän perinteiset kehon ja mielen harjoitusmenetelmät, kuten jooga, taijiquan ja qigong. Näissä kaikissa tarkastelunäkökulma on kehon sisäinen aistimus. Niin on myös asahissa, joten asahi sopii hyvin myös näiden lajien jatkoksi.

Omissa filosofisissa töissäni olen käyttänyt samasta jaosta ilmaisuja ”koettu keho” ja ”objektikeho” (Klemola 1991). Koettu keho viittaa tapaan, miten koemme oman kehomme proprioseptisessa havainnossa. Objektikeho viittaa kehon tarkasteluun ulkoisesti esineen tavoin. Somaattisissa menetelmissä asetetaan siis kehon kokemus keskiöön, ja siitä voidaan sitten johtaa erilaisia hoitamisen, ilmaisun, kehon tutkimisen ja liikkumisen menetelmiä.

Näiden kahden näkökulman erottaminen on aivan olennaista. Yleistäen voidaan todeta, että länsimainen tiede korostaa objektikehon näkökulmaa ihmisen kehoon. Hyvä esimerkki tästä on vaikkapa valmennustiede, missä on edelleen vallalla hyvin mekanistinen käsitys ihmisestä. On totta, että monilla alueilla on alettu puhua ”ihmisen valmentamisesta”, itse asiassa jo 1990-luvulla, mutta muutos on ollut hyvin hidasta, miltei olematonta. ”Tieteellisen” objektiivisuuden vaatimus jyrää helposti subjektiivisen kokemuksen yli, vaikka ihmiselle itselleen hänen kokemuksensa on kuitenkin ensisijaista, oli sitten kyse valmentamisesta tai vaikkapa lääketieteellisestä hoidosta.

Koetun kehon näkökulmaan liittyy 1. tietoisuus ja 2. itsesäätelyn kyky. Ihminen on tietoinen aistiensa sisällöistä ja pystyy ohjaamaan tietoisesti itseään. Mekaaninen kone ei pysty kumpaankaan. Ihmisen aistimotorinen systeemi toimii kokonaisuutena. Kognitiotieteen nk. ”kehollisen kognition” tutkimusohjelma (embodied cognition) korostaa, miten koko ihmisen tietoisuus syntyy aistivan ja liikkuvan kehon ja maailman vuorovaikutuksen tuloksena, ikään kuin siinä välissä (Varela ym). Että ylipäätään pystymme kokemaan maailman sellaisena kuin sen koemme, vaatii aistivan ja liikkuvan kehon.

Tietoisuus, aistiminen ja liike kulkevat käsi kädessä. Että voimme aistia jotakin aistisisältöä, meidän on suunnattava huomiomme siihen. Tämä pätee sekä ulkoisiin, että sisäisiin kohteisiin. Jos haluamme aistia, mitä kehossamme tapahtuu, se on helpompaa liikkeen avulla. Somaattiset menetelmät käyttävätkin systemaattisesti tietoista liikettä kehotietoisuuden avaamisen välineenä.

Itsesäätelyä voidaan kuvata myös tahdon käsitteen avulla. Ulkoisesta näkökulmasta liike on mekaaninen tapahtuma, mutta sisäisestä näkökulmasta, koetun kehon näkökulmasta kyseessä on tahdon tapahtuma. Tietoisuus liikkeestä on samalla myös tietoisuutta itsesäätelykyvystämme, jota voimme kutsua myös tahdonponnistukseksi. Kun teemme hidasta, tietoista liikettä, siinä yhdistyvät liikettä kannatteleva tahdonponnistus, tietoisuus ja liikeaistimus yhdeksi kokemuksen kokonaisuudeksi.

Koetun kehon käsite pitää sisällään käsityksen kehon ja mielen yhteydestä ja ykseydestä. Koettuun kehoon kuuluu jo määritelmän mukaan tietoisuuden eli kokemuksen elementti. Objektikeho tai kuollut ruumis ei ole kokeva. Puhe kehotietoisuudesta eli siitä tavasta, miten keho on tietoinen itsestään, asennoistaan, liikkeistään jne. murtaa ruumiin ja sielun tai kehon ja mielen dualismin. Somaattisissa menetelmissä pyritään tekemään tätä ruumis-sielu –dualismin murtamista heti käsitteellisellä tasolla. Tämä on vaikea, miltei mahdoton projekti, koska kulttuurimme instituutiot kuten ihmistä käsittelevät tieteet tai vaikkapa hoitamisen muodot, mutta myös kieli perustuvat ruumiin ja sielun erottavaan dualistiseen ihmiskäsitykseen. Esimerkiksi puhe terveysliikunnasta perustuu länsimaisen lääketieteen dualistiseen ihmiskuvaan. Sillä tarkoitetaan sairauksista vapaata ruumista. Mielenterveydestä puhutaan erikseen. Somaattiset menetelmät pyrkivät häivyttämään tämän eron korostamalla, että keho on tietoinen, kokemus ”soomasta” on kokemusta kehomielestä.

Thomas Hanna puhuu ”senso-motorisesta amnesiasta”, jolla hän viittaa erilaisten ympäristön vaatimusten ja stressin ehdollistamaa kehoamme, joka ei enää pysty aistimaan omaa tilaansa ja toimimaan vapaasti (Hanna 1986)”. Suuri osa meistä kärsii tällaisesta ”aistimotorisesta muistinmenetyksestä”. Somaattiset menetelmät pyrkivät parantamaan tätä avaamalla ja herkistämällä aistejamme, erityisesti kehon sisäisiä aisteja. Kun opimme aistimaan kehoamme ja sen sisäisiä tiloja, opimme ainakin jossain määrin vapauttamaan itseämme tarpeettomista jännityksistä, virheellisistä asennoista, epätarkoituksenmukaisista toimintatavoista ja löytämään liikkeissään ja olemuksessaan vapaamman ja avoimemmilla aisteilla toimivan kehon. Suhteemme itseemme ja ympäristöömme voi tulla harjoituksen myötä tietoisemmaksi, vapaammaksi ja herkemmäksi. Somaattisissa menetelmissä harjoitetaan ihmisen aistimotorista järjestelmää, opetellaan tuomaan sen prosesseja enemmän tietoisuuden piiriin ja etsitään optimaalista kehomielen olemisen tapaa, asentoa ja asennetta.

Hanna puhuu myös ”somaattisesta vapaudesta”, jolla hän tarkoittaa optimaalista ihmisenä olemisen tilaa (Hanna 1986)”. Ulkoisesta (dualistisesta) näkökulmasta tämä tarkoittaa sekä fyysistä että psyykkistä terveyttä. Hanna kiteyttää somaattisten menetelmien tavoitteet vapaasti käännettynä näin: ”(…) somatiikka tarkoittaa sooman tutkimista, millä ei viitata vain ensimmäisen persoonan havaintoon elävästä kehosta vaan sillä viitataan myös sen säätelyyn. Sooma on aistimotoristen funktioiden kokonaisuus, joista tietoisen, tahdonvaraisen osan olemme oppineet ja osa on tietoisuutemme ulkopuolella olevaa oppimisesta riippumatonta tapahtumaa. Tiedostamattomat funktiot voidaan opetella liittämään tahdonalaisiin toimintoihin ja aistimotorisen systeemimme tietoisiksi osiksi kohdistamalla niihin tietoisuutemme ja eristämällä ne harjoituksen kohteeksi (Hanna 1986).”

Asahissa Hannan kuvaamat aistimotoriset funktiot, joihin harjoitus kohdistuu, tulevat tarkemmin kuvatuksi asahin periaatteiden muodossa. Somaattisissa menetelmissä pyritään etsimään Hannan termein ”somaattista vapautta” ja herättämään eloon sitä sisäistä kokemusta, minkä olemme arjen kiireeseen kadottaneet. Asahissa keskeisiä somaattisia prosesseja ovat: 1. liikkeen sisäinen aistimus ja ohjaaminen, kehon sisätilan aistiminen, 2. kehon kannattelu hyvässä pystylinjauksessa, 3. hengityksen vapauttaminen, 4. optimaalinen voimantuotto koko kehosta (kehonlaajuinen liike), 5. rentouden tunnistaminen, 6. juuren ja tasapainon aistiminen ja tunnistaminen ja 7. kehomieliyhteyden tunnistaminen. Asahin kaikissa liikkeissä ja liikkumisen tavassa harjoitetaan näitä periaatteita. Joissakin liikkeissä ja harjoitteissa paino voi olla enemmän yhdessä periaatteessa, mutta yleensä asahin liikkumisen tavassa kaikki nämä periaatteet ovat läsnä.

Opetellessamme näitä somaattisia periaatteita teemme sitä asahissa muiden somaattisten menetelmien tavoin käyttämällä pääasiassa mielikuvaa, intentiota. Pyrimme toteuttamaan tässä periaatetta: mieli ohjaa, keho seuraa. On tietysti itsestään selvää, että tällaisten asioiden harjoittaminen ja oppiminen voi viedä yhden elämän. Siksi asahissakaan ei pidä odottaa näiden seikkojen suhteen mitään pikaista muutosta. Asahi niin kuin muutkaan somaattiset menetelmät eivät ole mitään pikaruokaa, mutta samalla pitää todeta, että säännöllinen harjoittelu tuottaa hiljalleen myös tulosta. Säännöllinen kehon sisäisen kokemuksen aistiminen alkaa tuottaa arjessa eräänlaisia ”kehollisia oivalluksia”. Huomaamme, että hartiamme ovat koholla ja laskemme ne alas, tulemme tietoiseksi istuma-asennostamme ja ojennamme välillä itsemme suoremmaksi, kun pudotamme kynän, emme mene aina käsi edellä sitä nostamaan, vaan taivutammekin ensin polvet ja pidämme selkämme hyvässä asennossa jne. Tämä on juuri somaattisten menetelmien idea: oppiminen alkaa näkyä arjen toiminnoissa.

Viittasin edellä muutamaan lähteeseen:

Hanna, Thomas:  What is Somatics? This article first appeared in SOMATICS: Magazine-Journal of the Bodily Arts and Sciences, Volume V, No. 4, Spring-Summer 1986. https://somatics.org/library/htl-wis1

Klemola, Timo: Liikunta tienä kohti varsinaista itseä. Filosofisia tutkimuksia Tampereen yliopistosta, Vol XII. Tampereen yliopisto 1991.

Varela, Francisco J., Rosch, Eleanor, Thompson, Evan: The Embodied Mind. Cognitive Science and Human Experience. The MIT Press; Revised ed. edition (November 13, 1992).