Jotta voisimme lähestyä kehomme optimaalista tilaa tai olemisen ja liikkumisen tapaa, meidän tulisi ymmärtää, miksi kehomme ovat sellaisia kuin ovat. Tämä on tietysti kysymys, mihin emme pysty lähimainkaan kattavasti vastaamaan, mutta jotakin ehkä voimme sanoa. Thomas Hanna lähestyy tätä kysymystä kosmisesta näkökulmasta (Hanna 1986-87).  Kehomme evoluutio sellaiseksi, millainen se on, on tapahtunut kosmisissa puitteissa. Olemme kaikki maailmankaikkeuden synnyn ja kehityksen tulosta. Tässä prosessissa ovat kehittyneen luonnonlait sellaiseksi, mitä ne nyt ovat.  Maailmassa vallitsevat lainalaisuudet ovat myös muokanneet elämän muodot sellaisiksi, kuin millaisina ne nyt tunnemme. Omat kehomme tai soomamme ovat myös kehittyneet näiden lainalaisuuksien puristuksissa. Elämää kannattelevat peruselementit ovat joutuneet sopeutumaan näihin puitteisiin.

Kun katson ulos ikkunasta, näen kuusimetsän. Puut kurottavat maasta suoraan kohti taivasta. Samoin tekevät niiden taimet ja puiden juurella kasvavat pihlajat. Pellon takana oleva horisontti on vaakasuorassa ja metsän viivat piirtyvät siitä tarkasti suorassa kulmassa ylöspäin. Tämä puiden ja ja kasvien vertikaalinen muoto on suoraa seurausta siitä tavasta, miten ne ovat sopeutuneet maan vetovoimaan. Voittaakseen maan vetovoiman, ne kasvavat siitä suoraan poispäin. Kamppailussa maan vetovoimaa vastaan vertikaalisuus on kestävin rakenne.  Kehomme pyrkivät toteuttamaan samaa periaatetta.

Samalla tavalla kuin kaikki elävät olennot kehomme ovat joutuneet sopeutumaan maailmankaikkeudessa vallitseviin lainalaisuuksiin. Yksi perustava maailmankaikkeudessa vaikuttava voima, jonka piirissä myös kaikki elävät organismit ovat, on gravitaatio. Gravitaatio, maassa maan vetovoima, on perustava haaste, mihin kaikkien elollisten olentojen pitää pystyä vastaamaan. Elämä ylipäätään perustuu liikkeeseen, mikä tapahtuu gravitaatiokentässä sen yhdensuuntaista voimaa vastaan. Tätä liikkumisen kykyä voimme kutsua elävän organismin itsesäätelykyvyksi. Elävät organismit vastaavat maan vetovoiman kutsuun rakenteellaan ja liikkeellään. Evoluution saatossa on kehittynyt monenlaisia vastauksia siihen, miten liike gravitaatiokentässä on mahdollista. Ihmisen vastaus on kahdella jalalla seisova ja tukirangan varassa liikkuva keho. Ihmiskehon vastaus on panostaa vertikaalisuuteen. Ihmiskehon vertikaalisuus ei siis ole ihan mikään pieni asia. Se mahdollistaa gravitaation voimista vapautumisen. (Hanna 1986-87.) Koska elämme maan vetovoimakentässä, joka vetää meitä koko ajan alaspäin, meidän on kannateltava itseämme sitä vasten. Pystylinjaus antaa tälle työlle parhaan rakenteen.

Toinen kosminen lainalaisuus graviaation lisäksi, minkä puitteissa soomamme elää, on suunta. Liikkeellä on aina suunta ja vauhti. Kosmoksenkin mittakaavassa liikkeen suunta on aina eteenpäin. Tulevaisuus on edessä, menneisyys takana. Liikesuunta taaksepäin tarkoittaisi paluuta menneisyyteen. Kehommekin on sopeutunut tähän liikesuuntaan. Sillä on eteenpäin suuntautuneet kasvot, jolloin tärkeät aistit suuntautuvat eteenpäin. Sen askel suuntautuu eteen. Kävelemme kohti tulevaisuutta. (Hanna 1986-87.) Kehomme ottaa vastaan painovoiman haasteen vertikaalisuudellaan, mutta on rakentunut aistimaan ja liikkumaan maailmassa horisontaalissa tasossa.

Kokemuksessammekin on sama suunta. Koemme, että menneisyytemme on jotain, joka on takanamme ja tulevaisuus edessämme. Tietoisuutemme intentionaalisuutta, siis periaatetta että olemme aina tietoisia jostakin, kuvataan usein horisontaalisella nuolella, missä näytetään, miten tietoisuutemme suuntautuu kohteeseen. Intentionaalisuutemmekin on ajallista. Kokemuksemme tapahtuu aina ajassa, jolloin silläkin on horisontaalinen rakenne. Menneisyys on takana, tulevaisuus edessä. Kehomme tai oikeastaan kehomielemme siis todellistuu näiden vertikaalisten ja horisontaalisten voimien risteyskohdassa.

Elämme kolmiulotteisessa avaruudessa, joka antaa liikkeellemme kolme perussuuntaa: ylös-alas, eteen-taakse ja vasen-oikea. Kehomme kokema avaruus ei kuitenkaan ole sama kuin objektiivinen, tieteen avaruus. Koetun avaruuden suunnat eivät ole tasavertaisia. Eteenpäin suuntautunut kehomme painottaa niitä eri tavoin. Aistimisemme, liikkumisemme, toimintamme pääasiallisin ja vahvin suunta on eteenpäin.  Vertikaaliakselilla kannattelumme suunta on ylöspäin. Liikumme harvoin sivuttain, useammin kierrymme keskilinjan ympäri, mutta kätemme kurottavat oikealle ja vasemmalle. Käsittelemme esineitä tasolla. Kehomme vastaa avaruuden kolmiulotteisuuteen rakentumalla sen ulottuuksien mukaisesti, mutta omalla ainutlaatuisella tavallaan.

Vielä voidaan kysyä, mikä on se universaali tapa, miten aistivat ja tuntevat olennot saavat aikaan liikkeen.  Kiinalaisissa vanhoissa kamppailutaidoissa tätä kykyä kuvataan sanonnalla ”on vain avautuminen ja sulkeutuminen, yin ja yang”. Kehoja voidaan kuvata erilaisilla pallojen tai vipuvarsien muodostamien biomekaanisten mallien avulla. Liike syntyy, kun nämä pallot tai vipuvarret ojentuvat ja vetäytyvät kasaan, avautuvat ja sulkeutuvat. Tämä puolestaan tapahtuu kovempien tukirakenteiden ympärillä olevien pehmeiden rakenteiden jännittymisen ja rentoutumisen tuloksena. Biomekaniikka kuvaa ja laskee näitä liikkeen synnyttämiseen tarvittavia voimia. Sooman kannalta on tärkeämpää opetella tunnistamaan ja aistimaan liikevoimia kehon sisällä. Somaattisten menetelmien biomekaniikka on kokemuksellista.

Kehomme on sopeutunut maailmankaikkeuden lainalaisuuksiin ja voimiin tavalla, mikä mahdollistaa ympäristön aistimisen, liikkumisen ja siinä selviämisen. Suuntaan ja tilaan liittyvät käsitteetkin määrittyvät koetusta kehosta käsin. ”Edessä” tarkoittaa kehomme edessä, ”vasemmalla” eteen suuntautuneen kehomme vasemmalla jne.  Sopeutumisemme tavat ovat kehollisen maailmassa-olemisemme rakennetekijöitä, aistimotorisia malleja. (Hanna 1986-87.)

Hanna kuvaa soomaa prosessina, jossa on kaksi tasoa: tiedostamaton ja tietoinen (Hanna 1987). Tiedostamattomat prosessimme eivät ole yleensä tahtomme varaisia, vaan ne ovat geneettisesti määräytyneitä kehollisia tapahtumia. Tietoiset somaattiset prosessit ovat tapojamme tai tottumuksiamme, jotka olemme oppineet ja tässä oppimisprosessissa ne ovat ainakin joskus olleet tietoisuutemme piirissä, mutta jotkut niistä ovat vaipuneet tiedostamattoman hämärään. Osan voimme helposti palauttaa edelleen tietoisuuden piiriin, jotkut ovat vaipuneet niin syvälle tiedostamattomaan, että niiden palauttaminen sieltä on vaikeampaa.

Kehossamme on tiedostamaton, somaattinen ydin, joka voidaan ymmärtää myös filosofisesti kehollisen esiymmärryksen käsitteen (Heidegger) avulla. Kehomme esiymmärrystä ovat edellä kuvatut tavat, miten kehomme on rakentunut ympäristönsä voimien ja ulottuvuuksien tuloksena. Kehollisen esiymmärryksen muotoja ovat kehomme vertikaalisuus, sen edessä olevaa painottava aistimisen ja liikkumisen tapa, sen kyky liikkua ekstensio-fleksio –mekaniikan avulla. Samaa kehomme esiymmärtyneisyyttä ovat kykymme käyttää hyväksemme ilmakehämme happea hengittämällä sitä, kykymme hyödyntää ympäristöstä löytyvää elollista ainetta ravintonamme. Myös aistimme ovat kehittyneet sellaisiksi kuin ne ovat vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa ja heijastavat ihmisen tapaa aistia ympäröivää maailmaa. Myös tavat, miten aistimme ympäristöämme, ovat kehollista esiymmärtäneisyyttämme. Ne ovat tiedostamattomia somaattisia prosesseja, joiden päälle rakentuvat tahdonalaiset toimintamme.

Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty käyttää käsitettä ”operatiivinen intentionaalisuus” tällaisesta kehollisesta esiymmärryksen tavasta. Tietoisuutemme intentionaalisuuden voidaan ajatella rakentuvan tämän esikäsitteellisen, kehollisen intentionaalisuuden varaan. Edellä kuvattu on se tiedostamaton somaattinen ydin, jonka päällä tietoinen kokemus lepää. Myös käsitteellinen ajattelumme perustuu esikäsitteelliselle, keholliselle esiymmärrykselle. Käsitteiden kehollinen alkuperä ja luonne ja sen tutkimus on mielenkiintoinen kognitiotieteen alue, josta pyrin kirjoittamaan enemmän myöhemmin.

Somaattisella oppimisella tarkoitetaan tiedostamattomien somaattisten prosessien nostamista tietoisuuden piiriin. Hannan käyttämä ”aistimotorisen muistinmenetyksen” käsite tarkoittaa, että olemme kadottaneet tai unohtaneet joitakin joskus tietoisuutemme piirissä olleita somaattisia prosessejamme ja somaattisella harjoituksella voimme pyrkiä nostamaan niitä jälleen tietoisuuteemme. Näitä prosesseja voivat olla se tapa, miten kannattelemme itseämme hyvässä linjauksessa maan vetovoimaa vastaan, miten liikumme koko keholla, miten syvähengitys kannattelee toimintaamme jne.  (Hanna 1987.)

Pyrimme asahissa tietoisen liikkeen ja siihen liitettyjen psykofyysisten periaatteiden avulla hoitamaan Hannan kuvaamaa ”aistimotorista muistinmenetystä”. Asahin periaatteet kiteyttävät ihmisen kehon keskeiset esikäsitteelliset ja häntä kannattelevat somaattiset prosessit ja nostavat ne harjoituksen keskiöön. Nämä prosessit on asahissa kuvattu selkeästi. Asahi on kuitenkin myös enemmän. Asahin somatikka taso on vain yksi asahin kolmesta keskeisestä ulottuvuudesta. Liikkumisen tapana asahi on terveyttä ylläpitävää, mutta myös kehoa vahvistavaa ja hoitavaa liikuntaa. Yhdistäessään liikkeen, hengityksen ja mielen, se on myös ihmistä psykofyysisesti eheyttävä kehomieli laji.

Tekstiin liityvät Hannan artikkelit:

Thomas Hanna:  What is Somatics? Part II. This article first appeared in Somatics, Magazine-Journal of the Bodily Arts and Sciences, Volume VI, No. 1, Autumn-Winter 1986-7. https://somatics.org/library/htl-wis2

Thomas Hanna:  What is Somatics? Part III. From SOMATICS: Magazine-Journal of the Bodily Arts and Sciences, Volume VI, No. 2, Spring/Summer 1987. https://somatics.org/library/htl-wis3