Nyt kun kaikki ”meditoivat”, haluan lyhyesti perustella, miksi itse en yleensä halua käyttää tätä käsitettä. Asahin yhteydessä tosin puhun joskus ”meditatiivisesta liikunnasta”, mutta yritän muistaa aina samalla selittää, mitä tällainen käsite tarkoittaa. Puhun mieluummin kehomielen harjoittamisesta, mutta myös joskus kontemplatiivisista perinteistä.

Varsinkin”mindfulness”-menetelmien tunnettuus on nostanut puheen meditaatiosta pinnalle. Luulen, että tämän sanan käyttö johtuu historiallisesta väärinymmärryksestä. Yritän perustella kantaani seuraavassa.

Suomen kielessäkin puhumme meditaatiosta ja ”mietiskelystä”. Suomen ”mietiskely” näyttää hyvin sanan varsinaisen merkityksen. Jos kysyt toiselta, mitä mietit, tarkoitat, mitä hän ajattelee. ”Mietiskely” on jonkin asian ajattelemista. Jos ajattelen yhdistelmää ”kulkea”, ”kuljeskella”, niin kuljeskelu on yhdenlaista harhailua, edes takaisin kulkua. Tekeminen toistuu. Samalla tavalla mietiskely tarkoittaa harhailua ajatuksissaan. Voin kysyä ihmiseltä, joka tuijottaa etäisyyteen: ”Mitä mietiskelet?” Kysymys tarkoittaa, mitä ajattelet tai missä ajatuksesi harhailevat.

Jos ajattelen buddhalaisia kehomieliharjoituksia, niissä ei ole kyse tämänkaltaisesta ajattelemisesta. Päinvastoin. Mieli keskitetään yhteen kohteeseen, jolloin mielen monet sisällöt, intentionaaliset aktit, supistetaan yhdeksi. Tämä aiheuttaa mielen sisältöjen vaimenemista ja tyhjenemistä ja lopulta kaikkien intentionaalisten aktien putoamista pois, jolloin jäljelle jää vain tietoisuus. Tätä kokemusta kuvataan monella tapaa, mutta olennaista kuvauksissa on, että harjoitus vie tietoisuuden perusrakenteeseen, eräänlaiseen pelkkään olemiseen, missä kokemus ei sisällä käsitteellisiä eroja. Tämä mahdollistaa eräänlaisen ”mielen uudelleenorganisoitumisen”, kuten filosofi Lauri Rauhala asiaa kuvaa. Tämä on kaukana mietiskelystä, missä mieli vaeltaa siellä sun täällä.

Suomessa olemme alkaneet käyttää meditaation käsitettä varmaankin englannin kielen ”meditation” vastineena. Sen etymologia on mielenkiintoinen. Asiasta löytyy hyvä Wikipedia-artikkeli. Englantiin sana tulee vanhan ranskan sanasta meditacioun, joka puolestaan tulee latinan sanasta meditatio, joka puolestaan tulee verbistä meditari.  Verbi meditari tarkoittaa ajattelua, mietiskelyä, pohdiskelua, keksimistä jne., eli suunnilleen samaa kuin suomen ”mietiskely”. Lännessä meditaatio-termin käyttö mielen harjoittamisen prosessista on peräisin 1100-luvulla eläneen kartusialaismunkin Guigo II:n teoksista. Hän kuvaa teoksessaan Scala Claustralium munkin tien neliportaisen mallin avulla. Kyse on Lectio Divina -harjoituksesta, missä munkki tutustuu pyhään tekstiin. Guigo kuvaa harjoitukseen kuuluvan seuraavat neljä askelta: lectio, meditatio, oratio ja contemplatio.

Lectio tarkoittaa pyhän tekstin lukemista. Valmistaudutaan hiljentymällä ja keskitytään lukemaan esimerkiksi jokin Raamatun jae. Teksti koetaan suoraan pyhänä, elävänä ja pyritään ymmärtämään sen salattu merkitys, jonka Pyhä Henki voi paljastaa. Luettava jae voi olla esimerkiksi  Johannes 14:27: ”Rauhan minä jätän teille: minun rauhani – sen minä annan teille.” Jae luetaan esimerkiksi neljä kertaa. Meditatio tarkoittaa jakeen merkityksen mietiskelemistä. Jaetta punnitaan eri näkökulmista ja pyritään pitämään mieli avoinna, jotta Pyhä Henki voisi astua sisään paljastamaan tekstin syvemmän merkityksen. Jos jae on edellä kuvattu Joh 14:27, pyritään kuitenkin välttämään liikaa analyysia ja ennemminkin astumaan itse siihen rauhaan, mistä Jeesus jakeessa puhuu. Pyritään siis saavuttamaan se tila, mistä jae kertoo. Oratio tarkoittaa rukousta. Rukous tarkoittaa vuoropuhelua Jumalan kanssa, missä rukoilija puhuu Jumalalleen ja kuulee tämän vastauksen pyhässä kirjoituksessa. Meditatio syvenee harjoituksessa oratioksi. Tämä puolestaan syvenee contemplatioksi. Contemplatiossa sanoja ei ole. Rukoilija kuuntelee Jumalaansa hiljaisuudessa. Tämä on mystikon rukouksen korkein taso.

Guigo II:n kirjoitus on länsimaisen mystiikan perinteen ensimmäinen kuvaus rukouksen metodista. Lectio Divina on edelleen laajalle levinnyt harjoitus monissa kristillisissä luostariperinteissä. Se tunnetaan erityisen hyvin katolisessa kirkossa, jossa mm. paavi Benedictus XVI suositteli sitä maallikoillekin 2000-luvun alussa. Harjoitusta voisi pitää kristillisen henkisyyden ytimenä kulttuureissa, missä luostarilaitos on edelleen elävää perinnettä, jota se siis Suomessa ei ole.

Kun sitten idän henkisen harjoituksen menetelmät alkoivat levitä lännessä, tuli tarve kääntää intialaisia ja kiinalaisia käsitteitä länsimaiselle kielelle. Oli tietysti luonnollista, että käsitteet valittiin kristillisestä perinteestä. Osittain tähän myös vaikutti William Jamesin 1902 ilmestynyt teos ”Uskonnollinen kokemus”, (The Varieties of Religious Experience) missä mystiikan traditiot nähdään ilmentävän samaa uskonnollista kokemusta, joka vaihtelee kulttuurista toiseen saaden niissä omat erityiset muotonsa. James niputtaa esimerkiksi kristillisen mystiikan, buddhalaisen ja hindulaisen tradition saman ”mystisen kokemuksen” käsitteen alle. Jamesin teos on vaikuttanut voimakkaasti koko 1900-luvun ja sen jälkeiseen ymmärrykseemme uskonnollisista ilmiöistä. Monia Jamesin käsityksiä pidetään nykyään kiistanalaisina. Nykyään nostetaan enemmän esiin myös kokemusten kontekstisidonnaisuutta. Jos meillä on kolme perinnettä, joista ensimmäinen on teistinen, toinen ateistinen, kolmas agnostinen, voidaan olettaa, että myös nämä käsitykset todellisuuden luonteesta tulevat esiin myös perinteiden ydinkokemuksissa. Kaikki tällaiset erot tekevät myös niiden harjoituksista perustavasti erilaisia vaikka ne ulkoa katsoen näyttäisivätkin samankaltaisilta.

Jos vertaamme vaikkapa kristillistä rukousmeditaatiota ja buddhalaista kehomielen harjoitusta, niin ensimmäinen on teistinen perinne ja pyrkii harjoituksessa saavuttamaan yhteyden Jumalaan, kun taas toinen on agnostinen tai joillekin ihmisille ateistinen perinne, joka joko ei ota lainkaan kantaa teologisiin kysymyksiin jumalan olemassaolosta tai kieltää sen kokonaan.  Kristillinen perinne on uskonnollinen, buddhalainen enemmän filosofinen, jolla on joillekin ihmisille uskonnollisia ulottuvuuksia. Pelkästään tästä syystä kristilliseen perinteeseen liittyvien käsitteiden käyttö kuvattaessa buddhalaista perinnettä (esim. mindfulness-harjoitusta tai zazen-harjoitusta) on väkisinkin harhaanjohtavaa.

Totesin itse puhuvani tässä yhteydessä mieluummin ”kontemplatiivisista” harjoituksista. Totesin edellä, että ”contemplatiossa sanoja ei ole”. Ehkä tässä mielessä buddhalaista harjoitusta voisi kutsua kontemplatiiviseksi harjoitukseksi.

Tämä käsitteistä, mutta on toinenkin syy, miksi kaikki tämä julkinen keskustelu ”meditaatiosta” tuntuu jossain määrin häiritsevältä. On vaikea olla näkemättä tässä ilmiötä, jota filosofi Sami Pihlström kuvaa kirjassaan Ota elämä vakavasti ”moraaliseksi selfieksi”.  Kirjan alaotsikko on Negatiivisen ajattelun opas, ja suosittelen sitä kaikille, joita pohdinta moraalin luonteesta kiinnostaa. Pihlström kirjoittaa ”(…)  erityisesti omien hyvien tekojen esitteleminen esimerkiksi sosiaalisessa mediassa on vastakkaista sille moraalifilosofialle, jota tässä koetan lyhyesti puolustaa (s.68).” Länsimaisessa henkisyydessä on vallalla ilmiö, jota voisi kutsua ”henkiseksi materialismiksi” (Chögyam Trungpa). Näytämme ja esittelemme ”henkisyyttämme” kuin omaisuuttamme. Lännessä mikä tahansa alun perin altruistinen harjoitus muuttuu helposti itsekorostukseksi, jolloin sen idea kääntyy päälaelleen.

Totesin ihan alussa, että puhun asahista ”meditatiivisena liikuntana”. Haluan korostaa, että käytän käsitettä samalla tavalla kuin idässä käytetään. Sillä on filosofinen, itsen tutkimiseen liittyvä merkitys, ei uskonnollinen. Joskus kuulee sanottavan, että myös lännessä on tehty meditatiivisia harjoituksia, tällainen itsensä tutkimisen tapa ei ole ominaista vain idän kulttuureille. Mistä löydät länsimaisen liikunnan perinteen, joka on meditatiivinen? Ei sellaista ole. Ei ole yhtäkään liikuntaseuraa ainakaan minun tiedossani, jonne voisin mennä länsimaisiin liikemeditaatioharjoituksiin. Sen sijaan löytyy kyllä joogasaleja, taiji- ja qigong-ryhmiä ja nyt myös asahia. Asahi on meditatiivista liikuntaa, koska siinä toteutetaan kaikkia idän meditatiivisen liikunnan keskeisiä periaatteita. Tässä mielessä asahissa ei ole mitään länsimaista tai suomalaista, koska mitään länsimaista tai suomalaista meditatiivista liikuntaa ei ole. Jos olisimme kehittäneet asahissa ensimmäisen länsimaisen meditatiivisen liikuntamuodon, niin olisimme varmaan neroja, mutta valitettavasti emme ole. Olemme asahissa vain soveltaneet niitä meditatiivisen liikunnan periaatteita, jotka idässä on tunnettu jo vuosituhansia, mutta joihin lännessä vasta alamme tutustua.

Muistan, kun joskus vuosikymmeniä sitten yritin löytää länsimaista joogan tapaista harjoitusta, missä hengitystä käytettäisi ”hengen” tutkimisen välineenä.  Löysin pienen ortodoksi-kristillisen yhteisön, joka asuu Kreikassa Athos-vuoren luostareissa. Heidän rukousmeditaatioharjoitukseensa kuuluu myös osia, joissa käytetään joogan tapaan systemaattisesti hyväksi hengityksen säätelyä.  Kovin yleisestä harjoituksesta ei siis ole kysymys.