Syksy on pitkällä, lehdet putoavat puista ja mieli kääntyy jo kohti talvea. Taas saa jännittää, tuleeko hiihtokelejä lainkaan. Olen viimeajat tutkinut ja miettinyt ”kehollisen kognition” tutkimusohjelmaa ja sen puitteissa kielikuvien eli metaforien luonnetta. Kehollisen kognition argumentti väittää, että jopa ihmisen hyvin abstraktikin ajattelu perustuu aistivan ja liikkuvan kehon toimintoihin ja kielen metaforat ovat tästä hyvä todiste. Klassikko on Lakoffin ja Johnsonin kirja Metaphors We Live By (1980). On mielenkiintoista tehdä huomioita erityisesti suomen kielestä, koska se edustaa ihan toista kieliperhettä kuin esimerkiksi englannin kieli. Käytämme kehollisia metaforia todella paljon ja jatkuvasti. Kehollisilla metaforilla tarkoitetaan kielikuvia, jotka viittaavat suoraan kehoon tai ylipäätään aistivan ja liikkuvan kehon toiminnalliseen maailmasuhteeseen. Palaan tähän ehkä joskus myöhemmin, koska aihe on kiinnostava, mutta nyt minun piti kirjoittaa harjoittelun kolmesta moodista, joita voimme kutsua harjoittelun imuksi, liu’uksi ja tasatyönnöksi. Nämäkin ovat metaforia, jotka auttavat ajattelemaan asiaa sen kokemuksen avulla, mihin ne viittaavat. Toisaalta, jos ei ole kokemusta hiihtämisestä, pari viimeistä kielikuvaa jää ymmärtämättä. Mutta puhutaan nyt siis kielikuvilla.

Jos ylipäätään haluaa oppia jotain taitoa, sitä on harjoiteltava. Tämä pätee sekä kehon että mielen taitoihin. Harjoitus itsessään on toistoa, pitää jaksaa tehdä jotakin asiaa uudelleen ja uudelleen. Voimme ajatella, että erilaisten taitojen tutkiminen on muotojen tutkimista. Taito muotona on jatkuvasti muuttuva, joustava, plastinen, välillä hajoava, jälleen yhteen keräytyvä, miltei elävä olento, joka pyrkii omiin suuntiinsa, lipeää käsistä, karkaa, mutta josta hiljalleen alkaa saada jonkinlaisen otteen. Taito on muotoa, jota ei voi koskaan loppuun asti hallita. Täydellistä taitoa ei ole. Mutta taidon tutkiminen voi olla palkitsevaa. Se on loputonta matkaa kohti jatkuvasti karkaavaa muotoa. Parhaimmillaan tuo tavoittelu vie mennessään ja vetää perässään.

Kutsun sitä harjoittelun imuksi. Harjoittajalle se on paras tila. Harjoitus vetää itsestään puoleensa, mitään työntämistä ei tarvita. Päinvastoin. On ennemminkin pidettävä huolta siitä, että ei tee liikaa. Kun joskus tavoittaa harjoittelun imun, siitä kannattaa yrittää pitää huolta niin kuin se olisi jotain kallisarvoista ja haurasta. Oppiminen tapahtuu itsestään, pakottamatta. Tässä tilassa on mahdollista löytää ja oppia asioita, joita ei edes tavoitellut tai tiennyt olevan edes olemassa. Mutta harjoittelun imu särkyy helposti. Hienoa on, jos saa muut mukaan tähän imuun. Ryhmässä koettu imu kantaa paremmin kuin pelkkä oma imu. Toisaalta, kun on itse innoissaan ja harjoituksen imussa ja jos sitä ei saa tarttumaan, niin oma imu myös helposti hiipuu. Tunne on tärkeä ja usein se syntyy ilmapiiristä, joka on jotain jaettua. Yhteisessä imussa on yhteinen imun tunne.

Normaalisti harjoittelu on eräänlaista liukumista tai tasatyöntöä. Kun on hyvä luisto, niin eteneminen tapahtuu miltei itsestään. Joskus luisto vähän takkuaa. Taidot, jotka vaativat vuosien ja vuosikymmenien säännöllistä harjoittamista, vaativat erityisesti alkumatkalla paljon tahtoa. Onneksi tahdonvoimaa voi harjoitella. Miten? Harjoittelemalla. Tahtoa ei voi erottaa harjoituksesta eikä harjoitusta tahdosta. Harjoituksen tekeminen ja tahdonponnistus ovat sama asia. Liike ja siihen liittyvä ponnistus ovat sama asia. Ei ole olemassa mitään liikettä erillään siitä ponnistuksesta, minkä liike vaatii. Japanilainen filosofi Kitaro Nishida on kirjoittanut: ”Jos ojennan käteni, kyseessä on tahdon akti jos katson sitä sisältä, mutta jos katson sitä ulkoa kyseessä on kehon liike. Tahto on henkisen maailman kehoa, keho on materiaalisen maailman tahtoa; kehomme, koska siinä mieli ja aine yhtyvät, on taideteos. (…) Keho on tahdon ilmausta ja sisäinen luova akti yhdistää kehon ja mielen.”

Välillä harjoitusta joutuu työntämään. Tuntuu, että keli on huono ja vaikka kuinka työntää, ei pääse eteenpäin. Taitojen harjoittelussa tämä on normaalia. Taidot kehittyvät näin. Välillä mennään eteenpäin, välillä taaksepäin, mutta pitkällä matkalla edistystä tapahtuu, vaikka emme olisi siitä aina tietoisiakaan.

On hyvä tunnistaa, missä moodissa sitä itse on. Onko harjoituksen imussa, sen liu’ussa, vai onko menossa tasatyöntövaihe. Jos jää pitkäksi aikaa jumiin kahteen viimeiseen, on syytä etsiä jotain muutosta. Työntäminen on raskasta eikä sitä loputtomasti jaksa. Muutos voi olla mikä tahansa virike, liikkeen variaatio, pieni tutkimusmatka johonkin uuteen ideaan, kirja, lause blogissa, video, opettajan esimerkki. Jos itse toimit opettajana, yritä muistaa, että yksi opettajan tärkeä tehtävä on pyrkiä synnyttämään oppilaissa harjoituksen imu ja opettaa, miten sitä pidetään yllä.  Samalla pitää muistaa, että on mahdotonta opettaa harjoituksen imua, jos ei itse sitä koskaan koe ja pyri itsessään viljelemään.