Blog Image

Huomioita

Lyhyt huomio “mielikuvaharjoittelusta”

Tietoisuustaidot Posted on Wed, June 07, 2017 10:58:47

Helsingin Sanomissa (4.6.) huippu-urheilijat kertoivat,
miten he tekevät ”mielikuvaharjoittelua”.
Esimerkiksi Tero Pitkämäki kertoi, miten hän heittää mielessään kehästä
varmaan joka päivä. Tätä tekee mieli kommentoida siksi, että ajatellaan, että
on olemassa sellainen asia kuin ”mielikuvaharjoittelu”, joka on jollain tavalla
eri kuin se, mitä ihmisen mielessä normaalisti tapahtuu jatkuvasti. Näin ei
ole. Me kaikki teemme jatkuvasti ”mielikuvaharjoittelua”. Ihmisen mieli
yksinkertaisesti toimii niin.

Ymmärrän kyllä, että jotkut ihmiset, esimerkiksi urheilijat,
tekevät sitä enemmän ja ehkä systemaattisemmin, mutta se ei ole mikään asia, minkä joku olisi ”keksinyt”
tai että olisi jokin ”mielikuvaharjoittelun metodi”. Normaalissa elämässä suunnittelemme asioita
ennakolta. Miten tämä suunnittelu tapahtuu: mielessä. Tämä on mielen normaalia
toimintaa, mielen ongelmanratkaisuun liittyvä normaali toimintatapa. Kuvittelen
jatkuvasti tulevia tilanteita ja miten niissä tulisin toimimaan, jopa aivan
yksinkertaisissa asioissa. Kun soitan puhelun vakuutusyhtiölle vaihtaakseni
auton vakuutusturvaa, kuvittelen puhelun etukäteen ja valmistaudun siihen
ottamalla esiin auton vakuutuspaperit, josta voin sitten helposti etsiä tarvittavat
tiedot. Kuvittelen, että minun pitää kertoa auton rekisterinumerokin, minkä usein
unohdan, joten kaivan sen esiin ja kirjoitan valmiiksi paperille. Kutsumme
kaikkea tätä ”suunnitteluksi” tai ”valmistautumiseksi”, emme ”mielikuvaharjoitteluksi”,
vaikka kyseessä on sama asia: mieli kuvittelee ennakolta tulevan tapahtuman.
Teen sitä jatkuvasti, kun ajan autolla. Ajaessani kaupungin läpi, kuvittelen
ensin reitin, jota sitten seuraan.

Kaikki meistä tekevät ”mielikuvaharjoittelua” jatkuvasti. On
itse asiassa outoa, että tätä asiaa ei tunnisteta ja käytetä systemaattisemmin
hyväksi normaalin arjen helpottamiseksi. Liikunnassa mielikuvia käytetään
jatkuvasti ja spontaanisti. Niitä käytetään liikkeiden ja liikesarjojen
oppimisessa kuvittelemalla, miltä oikeaoppinen liike näyttää, katsomalla mallia
ja painamalla mallin suoritus mieleen. Mielikuvia käytetään kuvittelemalla
jaksamista, kuvittelemalla ongelmien ratkaisua jne. Ihminen ei yksinkertaisesti
voi olla ajattelematta sitä, mitä hän tekee. Kaikki tämä on ihmisen normaalia
ajattelua. No … tai tietysti voi.

On olemassa kiinalaisiin taitoihin liittyvä sanonta: ”Mieli
ohjaa, keho seuraa.” Sen voisi kääntää myös muotoon: ajattele ensin, tee
sitten. Näinhän me usein teemmekin. Emme vain ryntää tekemään asioita, vaan
ajattelemme ensin ja katsomme, olisiko muita vaihtoehtoja. Teemme siis
spontaanisti ”mielikuvaharjoituksen”.

Käytämme paljon mielikuvia hyväksemme asahissa ja
erityisesti funktionaalisen kehotietoisuuden harjoituksissa. Emme siksi, että
tekisimme ”mielikuvaharjoitusta”, vaan siksi, että on ihmisen luonnollinen tapa
kuvitella ensin se, minkä haluaa toteutuvan.



Kehomielen harjoittamisen moniulotteisuudesta ja siitä, mitä ovat tietoisuustaidot ja samalla vähän asahistakin

Tietoisuustaidot Posted on Mon, March 06, 2017 12:17:02

Nyt kun elämme tätä mielen taitojen trivialisoinnin aikaa,
kun kaikki on yhtä mindfulnessia, ja moniulotteiset kehomielen harjoitukset
typistetään ”ei-arvioivaksi, hyväksyväksi läsnäoloksi”, tai aivopuoliskojen
synkronoimiseksi, haluan nostaa jälleen kerran esiin tietoisuustaitojen
moniulotteisuuden. Ei ole olemassa vain yhtä tietoisuustaitoa tai ”läsnäolon”
taitoa, mikä jollain olennaisella tavalla kokoaisi yhteen vuosituhansien
ikäisiä kontemplatiivisia perinteitä. Ainakaan buddhalainen perinne sellaisena
kuin sen itse tunnen, ei kiteydy yhteen käsitteeseen tai yhteen harjoittamisen
ideaan.

Kirjassani Mindfulness
– tietoisuuden harjoittamisen taito
yritin analysoida tätä ilmiötä ja
asettaa sitä laajempaan viitekehykseen. Kirjassa yritin kuvata
yksityiskohtaisemmin, miten mielen harjoitus ymmärretään buddhalaisessa
perinteessä ja miten voimme tulkita sitä länsimaisen psykologian ja filosofian
kontekstissa.

Yksi viitekehys, johon mielen harjoittamisen liitin, oli
hyvin yleinen tapa kuvata ihmisen havainnon, ymmärryksen ja toiminnan
kokonaisuutta seuraavan kaavion avulla:

tahto – huomio – kohde – ymmärrys – toiminta

Kaavio pyrki kuvaamaan sitä, miten havaintomme,
ymmärryksemme ja toimintamme maailmassa syntyy. Kyse on tietoteoreettisesta
mallista, missä lähtökohtana on, miten tieto syntyy havainnosta ja miten sitten
tämä tieto on toimintamme taustalla. Emme tietenkään toimi aina täysin
rationaalisesti, vaan toimintaamme vaikuttavat muutkin tekijät, mutta jos
toimimme rationaalisesti, toimimme parhaan ymmärryksemme mukaan.

Jotta voin ymmärtää, että kirjoitan nyt tietokoneella, minun
on suunnattava aluksi huomioni tähän koneeseen, sen näppäimiin ja näyttöön.
Teen sen tahtoni avulla. Jos en kykene pitämään itseäni edes tämän koneen
äärellä, jotta havainto sitä voi syntyä, ei voi syntyä myöskään sitä
ymmärrystä, mitä tietokoneella kirjoittaminen tarkoittaa. Tarvitaan siis
jonkinlainen tahtotila tai tahdon ponnistus, jotta voin pysähtyä edes hetkeksi
paikalleni tekemään jotain. Suuntaan huomioni tähän koneeseen, jolloin ymmärrän
että tämä kone on tietokone, jolla voi tehdä erilaisia asioita, myös
kirjoittaa. Vasta tämän ymmärryksen jälkeen voi syntyä kirjoittamisen toiminta.
Tietysti se vaatii myös kirjoittamisen taidon, mutta taito voidaan nähdä osana
ymmärrystä, tietoa siitä miten tätä konetta käytetään.

Tämä oli lyhyt kuvaus havainnon, ymmärryksen ja toiminnan
prosesseista, joiden osista ihmisen käyttäytyminen syntyy. Tämä prosessi
sisältää monia taitoja, joita voidaan pitää mielen taitoina,
tietoisuustaitoina. Itse asiassa jokainen käsite, jonka edellä olevassa
kaaviossa nostin esiin, pitää sisällään taidon elementin. Niinpä voidaan puhua
tahtomisen taidosta, huomion suuntaamisen taidosta, kohteen havaitsemisen
taidosta, kohteen ymmärtämisen taidosta ja toimimisen taidosta. Seuraavassa
lyhyesti näistä taidoista, mutta ensin on pakko sanoa jotain hidastamisesta,
hidastamisen taidosta.

Hidastamisen taito

Hidastamisen taito on kehomielen taitojen harjoittamisen
lähtökohta. Jotta voimme tulla tietoiseksi edellä kuvaamistani havainnon,
ymmärryksen ja toiminnan prosesseista, meidän on hidastettava niitä niin, että
kykenemme havaitsemaan niiden yksityiskohtia, vivahteita. Vasta näiden
yksityiskohtien havaitseminen voi synnyttää niistä ymmärrystä. Jos emme ensin havaitse, emme voi ymmärtääkään.
Tästä syystä kontemplatiiviset perinteet korostavat kehon ja mielen liikkeiden
hidastamista. Kehon liike joka pysäytetään täysin, istutaan täysin liikkumatta
tyynyllä tai liike viedään hyvin hitaaksi. Hidas liike mahdollistaa hyvin
yksityiskohtaisen kehomielen tilojen ja sisältöjen aistimisen. Kun huomio
kohdistetaan kehomielen sisältöihin, ja keho on liikkumaton tai vain hitaassa
liikkeessä, myös hengitys hidastuu. Kaikki tämä vaikuttaa niin, että myös
normaalisti nopea ja ryntäilevä tietoisuuden virta hidastuu, jopa rauhoittuu ja
joskus jopa pysähtyy. Silloin mielen sisällöt asettuvat helpommin tarkastelun
kohteeksi ja sisäisiä tapahtumia voidaan ainakin jossain määrin alkaa ymmärtää.
Tätä voidaan kutsua itseymmärrykseksi.

Tahtomisen taito

Tahto voidaan ymmärtää mielen voimana, joka vaaditaan, että
pystymme ylipäätään tekemään jotain. Jos kadotamme tämän voiman, lamaannumme
täysin. Masentunut ihminen kadottaa usein tahdonvoimansa, jolloin pelkästään
sängystä ylösnouseminen tuntuu vaikealta. Nykyisissä mindfulness-sovelluksissa
harvoin puhutaan tahdosta ja sen harjoittamisesta, vaikka käytännössä kaikki
perinteiset mielen harjoittamisen tavat perustuvat hyvin voimakkaasti tahtoon ja
tahdon harjoittamiseen. Perinteisillä tavoilla tarkoitan nyt erilaisia lähinnä
idän meditatiivisia perinteitä, joissa mieltä harjoitetaan pääasiallisesti
paikallaan tyynyllä istuen. Samaa harjoitusta tehdään myös länsimaisissa
mindfulness-sovelluksissa, mutta tahdon merkitystä harjoituksessa ei yleensä
korosteta. Päinvastoin. Usein harjoitusta pyritään kuvaamaan käsittein, mikä ei
pidä sisällään kuvausta tahdon käytöstä tai todetaan, että itseään ei pidä
pakottaa mihinkään. Siis tahdonponnistusta ei pidä käyttää.

Tässä unohdetaan, että harjoitus, oli se mitä tahansa, on
tietyllä tavalla itsensä ”pakottamista”, jossa käytetään tahdon voimaa. Jos
haluan opiskella uuden kielen, ei se tapahdu itsestään, vaan joudun pakottamaan
itseni tämän kielen äärelle eri tavoin. Ja itse asiassa tämä tahdon voiman
käyttäminen on yksi keskeinen harjoituksen ulottuvuus, joka tuottaa tahtomisen
taitoa. Tahtominen on taito, jota voi harjoitella ja tahdon voima on voima,
jota voi harjoituksella kasvattaa. Aina kun ohjaat itsesi tekemään harjoitusta,
käytät tahtoasi ja harjoitat tahtoasi. Ei ole olennaista istutko silloin
tyynyllä vai teetkö asahin tai joogan liikettä.

Yleisenä periaatteena voisi varmaan sanoa, että mitä
hitaampi liike, sitä enemmän tahtoa se vaatii. Ja kun liike lakkaa kokonaan ja
vain ollaan paikallaan, se vaatii eniten tahtoa. Nopeassa arjen liikkeessä
tahdon osuus on niin pieni, että sitä on jopa vaikea havaita. Tahdon osuuden
tällaisessa liikkeessä huomaa siitä, että voin ikään kuin lakata tahtomatta
liikettä, jolloin se lakkaa. Tai siis liikkeen lopettamien tarkoittaa, että
lakkaan tahtomasta liikettä tai muuta toimintaa, mitä olen tekemässä.

Hidas liike on vaikeaa, se vaatii enemmän ponnistusta.
Hidastamisen taito onkin yksi tärkeimmistä tietoisuustaidoista. Jos teemme liikettä
nopeasti tai hidastamme sitä vain hieman, liike ei ole tahdon taidon
harjoitusta. Paras harjoitus on pysähtyä kokonaan ja pysyä tässä
liikkumattomassa tilassa tahdon jatkuvan, mutta hienovaraisen ponnistuksen
avulla.

Huomion suuntaamisen taito

Sama tahdon ponnistus, jonka avulla pystymme hidastamaan
liikettämme tai pystymme jopa pysymään pitkiä aikoja liikkumatta, mahdollistaa
sen, että pystymme pitämään huomiomme suuntautuneena samaan kohteeseen pidempiä
aikoja. Huomion suuntaamisen taito on tietoisuustaitojen ydin. Harjaantumaton
mieli pysyy yhdessä kohteessa vain muutaman sekunnin, sitten se jo kiitää
muualle. Keskittymiskyky tarkoittaa huomion suuntaamisen kykyä. Tehdessämme tietoista liikettä kuten asahia
huomiomme on suuntautunut aistimaan kehoa ja sen sisäisiä muutoksia. Suuntaamme
siis huomiomme kehon aistimuksiin. Käännämme katseemme sisäänpäin. Olemme
tietoisia samalla myös ulkoisesta maailmasta, mutta suurin osa huomiostamme on
suuntautunut kehon sisäisten kokemusten aistimiseen. Huomiota voidaan verrata
kaukoputkeen tai mikroskooppiin, joka pitää ensin suunnata kohteeseen, että sen
läpi voi tarkastella kohdetta.

Huomion suuntaaminen ja sen pitäminen kohteessa on siis myös
taito. Usein sitä kutsutaan keskittymiskyvyksi. Jos sinulla ei ole
keskittymiskykyä, se tarkoittaa, että et pysty keskittämään huomiotasi pitkään
yhteen asiaan, vaan mielesi vaeltaa nopeasti asiasta toiseen. Jos
keskittymiskyky on huono tai olematon, opiskeleminen ja uuden oppiminen käy
vaikeaksi. Oppiminen vaatii opeteltavaan asiaan keskittymistä.

Kohteen havaitsemisen taito

Jotta voimme havaita kohteen, oli se mikä tahansa, meidän on
suunnattava siihen huomiomme. Voin katsoa puuta, puu on siis näkökentässäni,
mutta jos mieleni vaeltaa muissa asioissa ja huomioni on kohdistunut muualle,
en havaitse puuta lainkaan. Näin meille käy jatkuvasti arjen toiminnoissamme.
Maailma on aisteissamme, mutta mielemme vaeltaa itse kuvittelemassaan
maailmassa. Voimme ajaa autolla kaupungin halki muistamatta matkasta mitään.
Olemme katselleet ympärillemme, mutta emme ole silti nähneet mitään. Tietoisia
havaintoja ei ole syntynyt.

Havaitseminenkin on siis taito. Ensimmäiseksi se vaatii
huomion keskittämisen taitoa. Havainnossa mielen pitää olla paikalla samalla,
kun aistimme ympäristöä. Asahissa harjoittelemme havaitsemisen taitoa suuntaamalla
huomiomme kehon erilaisiin aistimuksiin. Tällaisia aistimuksia on monia ja
aistimusten vivahteita lukemattomia. Voimme aistia hengitysliikettä, voimme
aistia käsien, jalkojen tai koko kehon liikeaistimusta, voimme aistia
asentotuntoamme, voimme aistia lattian kosketusta jalkapohjissamme jne. Mitä
enemmän saamme kokemusta hitaasta ja tietoisesta liikkeestä, kehon aistimusten
vivahteet lisääntyvät ja samalla siis huomion mahdolliset kohteet kasvavat.

Karkeasti voidaan todeta, että kokemuksemme koostuu
ulkoisista aistikohteista, mielteistä, tunteista, mielialoista ja kehon
aistimuksista. Mielteiden virtaa voidaan kutsua myös ”ajatteluksi”. Voidaan
väittää, että kaikki nämä ihmisen kokemuksen ulottuvuudet ovat hyvin
kehollisia. Ajattelukin voidaan kokea kehomielen toimintana, joka ei ole
pelkästään jotakin henkistä ja kehosta irrallista. Siksi asahin kaltainen
liike, jossa kehon aistimukset ovat jatkuvasti huomion kohteena, opettaa meitä laajemminkin
katselemaan mieltämme. Meditaatiota kuvataan usein mielen katselemiseksi. Kehon
aistimusten katseleminen on ikään kuin esimerkkimalli tästä tapahtumasta, joka
valmistaa meitä yleisemminkin tunnistamaan kokemuksemme sisältöjä.

Kohteen ymmärtämisen taito

Tahdon, huomion suuntaamisen ja havaitsemisen taidot ikään
kuin kulminoituvat kohteen ymmärtämisen taidossa. Emme voi ymmärtää kohdetta,
jos emme edes havaitse sitä ja emme havaitse sitä, jos emme ole edes
suunnanneet siihen huomiotamme, jonka teemme käyttäen tahtoamme. Buddhalainen
elämänfilosofia kiertyy ymmärtämisen ja siis tiedon tai viisauden ympärille.
Buddhalainen ajattelu on tässä mielessä ensisijaisesti tietoteoreettista, ei
metafyysistä. Siinä ei kysytä, millaisia olioita maailmassa on olemassa vaan,
miten saamme tietoa maailmasta ja itsestämme osana maailmaa. Miten
ymmärryksemme itsestämme ja maailmasta syntyy. Ongelma on siis
tietoteoreettinen. Buddhalaisessa tietoteoriassa erotetaan kaksi inhimillisen
ymmärryksen tai kognition tapaa: ”puhdas” ymmärrys ja ”harhainen” tai
”epäpuhdas” ymmärrys. Valon metaforan käyttö harjoituksen päämäärien kuvauksessa
alleviivaa tätä näkökulmaa

Mieltä harjoittamalla voimme ikään kuin puhdistaa ymmärryksemme
prosessia ja siirtyä ”tietämättömyydestä” (avidya) kohti ”viisautta” (prajna).
Tietämättömyys johtaa kärsimykseen, viisaus pois kärsimyksestä.

Istumalla alas tyynylle ja katselemalla mielemme prosesseja,
alamme tunnistaa niitä rakenteita, jotka kannattelevat virheellistä
ymmärrystämme. Alamme ikään kuin nähdä ennakkoluulojemme läpi. Tätä prosessia
ei voi kuvata lyhyesti, joten jätän sen nyt tähän. Joka tapauksessa kyse on
eräänlaisesta mielen ”puhdistamisen” prosessista, jonka aikana alamme hiljalleen
nähdä maailman sellaisena kuin se on, emmekä sellaisena kuin haluamme sen
nähdä. Kohteen ymmärtäminen on siis todellakin taito, joka vaatii paljon
harjoitusta. Kohde, jota pyrimme harjoituksessa ymmärtämään, on silloin oma
mielemme ja sen toiminta. Harjoitus on mielen läpivalaisua, joka toivottavasti
ainakin jossain määrin myös kasvattaa ymmärrystä itsestämme.

Toimimisen taito

Kaikki se, mitä olemme kokeneet, mitä olemme ajatellet,
tunteneet jne., toimii perustana sille, miten toimimme nyt ja jatkossa. Tätä
kutsutaan karmaksi. Kehomielemme on aina historiallisesti määrittynyt.
Harjoittaessamme mieltämme, voimme toivoa ainakin jossain määrin kykenevämme
läpivalaisemaan mieltämme niin, että pystymme näkemään ja ymmärtämään näitä
toimintaamme ja ajatteluamme määrittäviä rakenteita, eräänlaisia
ennakkoluulojamme, eli sitä, miten olemme tähän asti maailman ymmärtäneet. Tällainen uusi ymmärrys voi myös vapauttaa
meitä näiden rakenteiden painolastista. Tässä mielessä toimintamme tai
käyttäytymisemmekin on taito.

Buddhalaisuudessa puhutaan taitavasta toiminnasta ja
taitamattomasta toiminnasta. Taitamaton toiminta synnyttää kärsimystä, taitava
toiminta ei synnytä kärsimystä vaan päinvastoin, poistaa sitä. Tämä on hieno ja
mielenkiintoinen buddhalaisen ajattelun piirre. Siinä etiikka tulee selkeästi esiin
ja kuvatuksi kärsimyksen problematiikan kautta. Toiminnassa on aina eettinen
ulottuvuus. Mielemme menneisyydessä muodostuneet rakenteet ovat tavallaan niitä
karman siemeniä, joista nykyinen toimintani kasvaa esiin. Mutta tämä prosessi
ei ole välttämätön, deterministinen. Tässä kohtaa minulla on vapaus valita. Tosin
harjaantumaton mieli kokee vapaudekseen sen, että hän valitsee
ennakkoluulojensa mukaan. Harjoitus pyrkii vapauttamaan meidät tästä
ennakkokäsitystemme pakkopaidasta kohti todellista valinnan vapautta, missä
maailma pyritään kohtaamaan sellaisena kuin se on, eikä sellaisena kuin kuvittelen
sen olevan.

Tässä lyhyesi ja karkeasti kuvattuna joitakin niitä taitoja,
joita kehomielen harjoittaminen pitää sisällään. Keskityin tässä vain
harjoituksen tietoteoreettiseen puoleen. Kehon taitojen näkökulmasta harjoitus
saa monia lisäulottuvuuksia, kuten kehon kannattelun taito, hengittämisen taito
ja muita. Niistä taas joskus lisää.



Yksi luokitus ymmärtää mindfulness-ilmiötä

Tietoisuustaidot Posted on Thu, February 02, 2017 16:29:24

Seuraavassa yksi luokitusmalli, joka voi auttaa nykyisin
niin laajan ja sekavan mindfulness-ilmiön ymmärtämisessä. Luokittelussa on
tietysti aina se ongelma, että se on ajattelun väline ja kuvaa todellisuutta
vain suurpiirteisesti. Todellisuuden ilmiöt eivät ole yleensä kovin selkeästi
luokiteltavissa, mutta ilman tällaista käsitteellistä analyysia ilmiöitä on
vaikea ymmärtää. Eli sitten
luokitukseen. Näen nykyisessä mindfulness-ilmiössä selkeästi kolme eri
lähtökohdista motivoitunutta luokkaa, jotka ovat:

1. Kaupallinen mindfulness

Saa motivaationsa liiketoiminnasta. Tyyppillinen esimerkkin
nk. ”corporate mindfulness”. Tyyppillinen menetelmä MBSR. Yritykset järjestävät
mindfulness-kursseja työntekijöilleen. Harjoitusten tarkoituksena on poistaa
erilaisia stressioireita. Stressioireiden syytä ei kysytä. Yhteisöiden tai
yritysten stressiä aiheuttaviin rakenteellisiin ongelmiin ei puututa. Ne eivät
kuulu asiaan.

Liiketoiminta on ohjaajakoulutuksessa ja ”mindfulness-palveluja”
(ohjaajat) järjestävien yritysten liiketoimintamalleissa. Nykyään kummatkin
ovat nopeasti kasvavia ”hyvinvointibusineksen” alueita. Palveluja käyttävien
yritysten motiivi on myös oman liiketoiminnan ylläpitämisessä tai kasvussa.

Ohjaajakoulutuksen liiketoimintamallit perustuvat nopeaan
koulutukseen ja sen kautta suureen vaihtoon. Kyseessä on yksi muodiksi tulleen eräänlaisen
”life-coachauksen” osa-alue. Kuka tahansa voi kouluttautua ohjaajaksi. Mitään
pohjakoulutusta ei vaadita.

Ei pidä sisällään mitään jäsennettyä ihmiskäsitystä, paitsi
jos sellaiseksi lasketaan ”homo consumens”, ihminen markkinatalouden
kuluttajana ja kulutustarvikkeiden tuottajana. Ei ota kriittistä kantaa
yhteiskunnan ja markkinatalouden ihmistä esineellistäviin toimintatapoihin,
vaan jopa kannattelee niitä.

2. Terapeuttinen mindfulness

Saa motivaationsa, kuten muutkin terapeuttiset mallit,
ihmisen mieleen liittyvien kärsimysten käsittelystä. Päämääränä on ihmisen
eheyttäminen, jollain tapaa murtuneen mielen korjaaminen ja toimintakyvyn
palauttaminen. Tyypillinen menetelmä esimerkiksi MBCT.

Menetelmät toimivat muiden terapeuttisten menetelmien ohessa
tai apuna. Menetelmän käyttäjän näkökulmasta menetelmä ei synnytä uusia
liiketoiminnan muotoja, eikä toiminta lähtökohdiltaan ole
business-orientoitunutta. Tosin, menetelmäkoulutuksiin liittyy aina myös
liiketaloudellinen näkökulma.

Ohjaajat ovat peruskoulutukseltaan yleensä erilaisia
terapeutteja tai sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia ja
tietoisuustaito-opinnot täydentävät heidän aikaisempaa ammattitaitoaan.

Perustuu länsimaisen lääketieteen käsitykseen ihmisen
terveydestä ja sairaudesta. On yksi osa
terapiamenetelmien laajaa kirjoa. Kun toteaa näin, on samalla todettava, että
länsimainen lääketiede sisältää monia malleja mielen ongelmien syistä ja myös
monia erilaisia hoitomalleja.

3. Kontemplatiivinen mindfulness

Tällä tarkoitan perinteisiä kontemplatiivisia menetelmiä,
joiden ytimessä on mielen harjoittaminen. Saa motivaationsa ihmisen elämän
mielekkyyttä ja merkitystä koskevista kysymyksistä. Perinteisesti näitä
kysymyksiä käsittelevät erilaiset uskonnot ja filosofiat. Tyypillinen ”menetelmä”
on vaikkapa buddhalainen Vipassana perinne, jonka keskiössä on ”mindfulness”. Harjoitusten tarkoituksena on oppia
ymmärtämään mielen rakennetta ja toimintatapoja. Pyrkii tarjoamaan vastauksen
ihmisen eksistentiaalisen kärsimyksen ongelmaan.

Ei perustu minkäänlaisiin liiketoimintamalleihin. Opettajina
toimivat yleensä usean kymmenen vuoden kokemuksen omaavat harjoittajat.

Toiminta perustuu hyvin jäsenneltyyn ihmiskäsitykseen,
esimerkiksi buddhalaiseen filosofiaan/psykologiaan, joka on kehittynyt ja jota
on testattu tuhansien vuosien aikana.

Tähän kolmanteen luokkaan haluan sijoittaa myös nykyiset
menetelmät, jotka ovat eräänlaisia perinteisten kontemplatiivisten menetelmien
länsimaisia versioita. Näissä menetelmissä on säilytetty perinteen ydin, mutta
muokattu sitä enemmän länteen tai nykyaikaan soveltuvaksi. Tätä muokkaustyötä tapahtuu
esimerkisi zen-perinteen piirissä.

En kannata näkemystä, että kaupalliset tai terapeuttiset
menetelmät ovat nyt sitä, millaisia muotoja buddhalaisuus lännessä saa. On
olemassa näkemyksiä, joiden mukaan buddhalaisuus on aina muuttunut siirtyessään
Intiasta Kiinaan tai Kiinasta Japaniin ja nyt siirtyessään länteen, se ikään
kuin uudistuu ja sopeutuu länsimaisiin yhteiskuntiin, tuloksena kaupallinen ja
terapeuttinen mindfulness-ilmiö. En kannata tätä näkemystä, koska näissä
mindfulness-ilmiön muodoissa ei voida enää puhua lainkaan buddhalaisesta
ajattelusta. Buddhalaisuus ei ole stressin poistoa tai yksilöterapiaa, vaikka
viimeksi mainittu näkökulma onkin monimutkaisempi. Kyllä, buddhalaisuus on
siirtynyt länteen eri kanavia pitkin jo varmaan sadan vuoden ajan, mutta näen
länsimaisena buddhalaisuutena vain sellaiset menetelmät tai instituutiot, jotka
ovat säilyttäneet buddhalaisen ajattelun ytimen ja sen tavan, miten tässä
perinteessä vastataan ihmisen eksistentiaalisen kärsimyksen ongelmaan.



On bodymindfulness, 12

Tietoisuustaidot Posted on Thu, August 11, 2016 11:45:00

I Tietoinen
hengitysliike

(2b)Voidaan esittää
kysymys, missä vertikaalinen ja horisontaalinen ulottuvuutemme yhtyvät, missä
on se paikka, jossa keho ja mieli ovat yhtä? Tietoinen hengitysliike on yksi vastaus tähän kysymykseen.
Haluankin nostaa esiin tietoisen hengityksen toisena kehollisena kokemuksena,
jonka viljelemisellä on voima muuttaa harjoittajansa elämä, jolla on siis syvä
eksistentiaalinen merkitys.

Tarvitsemme kehon
pystylinjauksen kuvauksen lisäksi hengityksen fenomenologiaa, kehollisuuden
filosofiaa, jossa hengitys ilmiönä asettuu keskiöön. Käytännössä kaikissa introspektiivisissa
kehomielien harjoitusperinteissä hengitysliike otetaan keskittymisen kohteeksi.
Tähän liittyy monia eri tekniikoita, joiden yksityiskohtiin ei voi tässä mennä.
Joka tapauksessa kehomieliharjoituksissa siirrymme hengityksen unohtamisesta
hengityksen viljelyyn. Hengityksen
viljelystä tulee säännöllisen harjoituksen myötä yksi kontemplatiivisen kehon
keskeisistä kokemusulottuvuuksista.

Kuvasin jo edellä,
miten kehomielen harjoituksissa siirrymme egotietoisuudesta kehotietoisuuteen.
Itse asiassa kuljemme tätä väliä edestakaisin, vaihdamme ikään kuin
kokemuksemme moodia. Tämä kokemuksellisen moodin vaihto tarkoittaa myös
vaeltamista kehon sisäisessä avaruudessa. Hahmotamme sisäisen puheemme ja
käsitteellisen ajattelumme jonnekin pään seudulle. Kun siirrämme huomiomme
hengitysliikkeeseen, huomiomme suuntautuu silloin alas vatsalle. Harjoituksessa
tulemme tietoiseksi koetun kehomme moninapaisuudesta. Kuvaan usein
introspektiivisiä kehomielen harjoituksia niin, että opettelemme niissä
laskeutumaan ”ajattelevasta päästä” alas tuntevaan ja aistivaan kehoon ja aina
alas kehomielen keskustaan asti, jonka tietoinen hengitysliike paljastaa.

Tietoinen
hengitysliike avaa meille uuden keskustan, joka sijaitsee vatsallamme. Japanin
kielessä ja kulttuurissa, joka on zen-kulttuuri, tunnistetaan tämä tietoisen
hengityksen avaama keskusta. Japanilaiset kutsuvat vatsaa sanalla
hara, mutta haralla ei viitata vain fyysiseen
vatsaan, vaan se tarkoittaa myös ihmisen psykofyysistä keskusta, todellisen
itsen paikkaa. Niinpä japanilaiset voivat kuvata toimivansa ja ajattelevansa
vatsastaan, siis harastaan käsin, kun he toimivat todellisesta itsestään. He
tunnistavat myös ajattelun päällä, mutta se ei ole aitoa ajattelua, kehomielen
kokonaisuudesta lähtevää.

Ajattelemme helposti,
että tällaiset asiat ovat niin kulttuurisidonnaisia, että emme lännessä voi
ymmärtää tällaista ajatustapaa. En usko tähän. Tietoisen hengityksen avaama
keskustan kokemus on tuttu kaikille, jotka ovat tarpeeksi istuneet tyynyllään
ja keskittyneet hengitysliikkeeseensä. Tietoinen hengitys avaa kokonaan uuden
tavan kokea kehomieli. Sen keskusta ei enää sijaitsekaan ajattelevassa päässä,
vaan alempana vatsalla, keskustassa, joka voidaan kokea myös voimakkaana
toiminnan keskuksena. Keskustasta lähtevää toimintaa voidaan kuvata
intuitiiviseksi, koko kehomielen yhteydestä lähteväksi toiminnaksi.

Tietoinen
hengitysliike avaa ja herkistää kehotietoisuutta niin, että voimme ikään kuin
tuntea elämän sykkeen kehossamme. Tietoinen hengitys tuo meidät lähelle elämän
vitaalia kokemusta meissä tai paremminkin kehomielessämme. Kun aistimme kehoa
ja sen hengitysliikettä läheltä ja pitkään, voimme aistia kehomme lämpöä,
solujemme tähtimaista sykettä, sisäisen avaruutemme syvyyttä. Buddhalaisessa
käsitteistössä puhutaan elämän periaatteesta. Harjoitus tuo meidät lähelle
elämän periaatetta, jonka koemme hyvin konkreettisella tavalla omassa
kehomielessämme. Harjoitus syvenee tämän elämän periaatteen viljelemiseksi
kehossamme. Kun egotietoisuuden sisällöt eivät nouse, jolloin myös minä
vastapäätä maailmaa ei nouse, tämä elämän periaate voidaan kokea universaalina
periaatteena, joka lävistää kaikki tuntevat olennot, kaiken olevan. Tämä on
empatian ja myötätunnon kehollinen perusta.

Voimme kokea olevamme
yhtä samassa elämän virrassa. Harjoitus siis lähtee huomion suuntaamisesta
kehon aistimuksiin. Kun egon käsitteelliset sisällöt lakkaavat nousemasta,
jäljelle jää kehotietoisuus joka on siis yhtä aikaa kehoa ja tietoisuutta.
Siinä keho ja mieli ovat yhtä, kokemus on siis kehomielestä. Kun asumme tässä
kokemuksessa, voimme kokea elämän universaalin periaatteen omassa
kehomielessämme. Silloin myös ero kehomielestä ja ympäröivästä maailmasta voi
kadota ja voimme kokea kehomielimaailman, jossa ei ole eroja. Zen perinteessä
asia ilmaistaan toteamalla, että koko maailma on yksi Buddhan keho. Tämä on
buddhalaisen etiikan lähtökohta ja sen kokemuksellinen perusta.

Lähdin liikkeelle
otsikolla ”On bodymindfulness”, mutta ehkä otsikon olisi sittenkin pitänyt olla
”On bodymindworldfulness”. Kiitos.

II Kommentti

Eipä tässä muuta. Kaikkea tätä olen käsitellyt laajemmin
kirjassani ”Taidon filosofia”, sen luvuissa ”Kohti hengityksen filosofiaa” ja ”Kontemplatiivisen
kehon fenomenologiaa”. Tämä loppui sitten tällä kertaa tähän. Jos törmäät tähän sarjaan nyt, niin kannattaa alkaa alusta. Siinä on juoni.



On bodymindfulness, 11

Tietoisuustaidot Posted on Wed, August 10, 2016 11:37:01

Kommentti huomion 10 loppuosaan.

Koska nämä blogit ovat nykyään myös filosofisen tutkimukseni
julkaisualustoja, niin astun tässä vähän syvemmälle, mutta lyhyesti akateemiseenkin
filosofiaan.

Ensinnäkin nämä kommentit kehomielen vertikaalisesta ja horisontaalisesta
orientaatiosta ovat vielä alustavia ja keskeneräisiä. Nostan tässä esiin
mallin, jota olen viime vuosina kehitellyt koulutusteni ja luentojeni
yhteydessä. Tarkoituksena on luoda siitä sellainen kehomielen harjoittamisen
filosofinen perusmalli, joka soveltuu erilaisten psykofyysisten interventioiden
viitekehykseksi. Olen havainnut, että
erityiseesti psykofyysisten terapioiden puolella on tarvetta tällaisesta
mallista, joka perustelisi sen, miksi myös kehon aspektin kautta lähestyminen
on toimivaa ja tärkeää. Dualistisissa
malleissa tätä on vaikea perustella.

Yksi tällainen terapia- ja muussa hoitotyössä käytetty malli on Lauri
Rauhalan holistisen ihmiskäsityksen malli. Se on mielestäni hyvä, mutta ei
riittävä, jos lähestymistapa on kehosta kohti mieltä. Rauhalan kehollisuuden
käsite kuvaa ihmisen aineellis-orgaanista olemuspuolta eikä siihen liity
sellainen kehollisuuden kokemuksellinen puoli, jota kehollisuuden
fenomenologiassa yleensä halutaan korostaa. Itse näen, että Rauhalan holistisessa
ihmiskäsityksessä on tämä dualismin ongelma. Rauhalan tajunnallisuuden kategoria liittyy
kokemuksellisuuteen eikä hänen käsitteelliseen malliinsa sovi esimerkiksi puhe
kehotietoisuudesta. Tämä on hänen mallinsa mukaan käsitteellinen sekaannus,
eräänlainen kategoriavirhe. Muistan
hänen myös itse todenneen näin kommentoidessaan omaa työtäni, jossa tein
ego-tietoisuuden ja kehotietoisuuden erottelun.
Hän ei siitä pitänyt, koska hän oli tehnyt suuren työn erottaessaan
tajunnallisuuden, kehollisuuden ja situationaalisuuden käsitteet ja niiden
merkitykset toisistaan. Olin sekoittamassa tätä hänen hyvin järjestettyä
pakkaansa.

Otin esitelmässäni esiin kehomielen vertikaalisuuden yhtenä perustavana
ihmisen eksistentiaalisena ulottuvuutena. Olen sijoittanut alla olevaan kuvaan
yhden mahdollisuuden ajatella vertikaalisuus ihmisen kehollisuuden perustavana
ulottuvuutena:

Tässä mallissa käytän hyväksi Rauhalan kategorioita, joissa siis edelleen nähdään ihmisen
holistisuus ja koostuminen kolmesta perustavasta olemisen tavasta, joita ovat
tajunnallisuus, kehollisuus ja situationaalisuus. Näiden olemispuolien kokemuksellista konstituutiota
kuvaan sitten kolmella käsitteellä, joita ovat intentionaalisuus,
vertikaalisuus ja plastisuus. Ne ovat kaikki suhdekäsitteitä. Yksinkertaistaen ja lyhyesti: Intentionaalisuudella
viittaan fenomenologiasta tuttuun kuvaukseen siitä, miten merkityskokemuksemme
muodostuvat. Vertikaalisuudella viittaan siihen, miten kehollisina joudumme
jatkuvasti vastaamaan painiovoiman ”kutsuun”. Tämä on yhdenlainen
eksistentiaalinen vastus ja vaatii meiltä kannattelua. Tähän voisi lisätä myös “juuren” käsitteen. Plastisuudella viittaan
siihen, miten situationaalisuutemme, maailmasuhteemme on eräänlaisen
plastisuuden läpivirittämää. Muovaudumme ympäristömme kulttuurisiin,
historiallisiin ja konkreettisiin rakenteisiin.

Tässä yksi mallin piirroshahmotelma:

Ja tässä kuva, mikä jäi huomion viimeisestä kappaleesta pois,
jossa kuvaan hengitystä:



On bodymindfulness, 10

Tietoisuustaidot Posted on Mon, August 08, 2016 12:02:09

Kommentti edellisten huomioiden ensimmäiseen kappaleeseen.

Ensimmäinen kappale on heti aika tiivis: (2) ”Kun huomio pidetään suunnattuna pitkiä
aikoja joko liikkumattomaan tai hitaassa liikkeessä olevaan kehoon alkavat
monet kehotietoisuuden piirteet nousta esiin ja asettua huomiomme ja sen kautta
viljelemisen kohteeksi. Kuvaan
seuraavassa tästä prosessista niitä, joilla näen olevan suurimman
eksistentiaalisen merkityksen. Kyse on siis siitä, mitä opimme, miten
kokemuksemme muuttuu, kun tietoisesti viljelemme kehotietoisuutta ja sen
erilaisia vivahteita, joita introspektiivinen kehomielen harjoitus nostaa
esiin.”

Mielen harjoittamisen menetelmissä huomio suunnataan
erilasiin kohteisiin ja pidetään siinä pitkiä aikoja. Tämä on yksi keskeinen
mielen harjoittamisen taito. Huomion vaeltaa kohteesta jatkuvasti muualle, ehkä
kolmen sekunnin välein. Huomion pitäminen kohteessa yhtäjaksoisesti pitkiä
aikoja vaatii paljon harjoittelua. Kun puhumme tietoisuustaidoista, huomion
suuntaamisen ja kohteessa pitämisen taito on perustavin. Se mahdollistaa
kohteen tarkemman ja pidempiaikaisen tutkimisen, oli kohde sitten ulkoinen tai
sisäinen.

Usein näissä nykyisissä mindfulness-kuvioissa tämä
harjoitusvaihe ohitetaan ja ohjataan ihmisiä olemaan tietoinen laajasti
kaikista mielen sisällöistä, kun ne nousevat. Tällöin syntyy helposti ajatus,
että kun kävelen metsässä, kuuntelen lintujen laulua, haistelen kukkien tuoksua
ja olen avoin aisteilleni, että kyseessä on mielen harjoitus. No, tavallaan,
jos oikeasti kykenen tekemään niin, niin onkin. Mutta keskittymisen
laajentaminen kaikille aistialueille on myös oma taitonsa, joka helposti
sekoitetaan päiväunilla olemiseen. Kävelen metsässä, kuuntelen lintujen laulua
ja mietin, onkohan tuo satakieli vai laulurastas; näen kissankellon, kävelen
sen ääreen, ihailen sen kirkkaan sinistä väriä jne. Tämä kuvaus ei ole
harjoituskuvaus vaan normaalia metsässä kävelyä, jossa mieli vaeltaa
assosiaatiosta toiseen. Kyllähän tämäkin
jotakin opettaa, mutta ei paljon siitä, miten tietoisuus toimii ja rakentuu.
Pelkissä aistisisällöissä oleminen ei sisällä käsitteellistä analyysiä. Sen
sijaan päiväunilla oleminen sisältää miltei pelkästään sitä. Miksi
zen-perinteessa ja muissakin kontemplatiivisissa perinteissä kehotetaan ihmistä
heräämään siitä unesta, mitä valveillakin näemme?

Olen tuossa erottanut myös liikkumattoman ja hitaassa
liikkeessä olevan kehon. Kun huomio kohdistuu liikkumattomaan kehoon, on
olennaista että keho on silloin oikeasti liikkumaton. Kehon aistimusten esiin
nousu on hienovarainen tapahtuma. Kehon täydellinen liikkumattomuus luo
tietyllä tavalla optimaalisen olosuhteen kehon sisäisen maailman tarkkailulle
ja kehon aistimusten herkistymiselle. Kun istumme liikkumattomana pidemmän
aikaa esimerkiksi lootus/puolilootusasennossa, kokemus kehostamme muuttuu.
Kehon erilliset osat ikään kuin alkavat sulaa yhdeksi, myös mieli alkaa
pysytellä kehossa ja voimme kokea siirtymistä kehomielen kokemukseen. Tämän
liikkumattoman kehomielen keskellä on kuitenkin jatkuva hengityksen liike. On
siis kuitenkin liikettä hiljaisuudessa, joka tässä liikkumattomuuden
kontekstissa hidastuu ja lähenee itsekin liikkumattomuutta.

Dynaamisessa harjoituksessa liike on hidasta ja sitä
ohjataan tietoisesti sen liikeradan jokaisen pisteen läpi. Dynaamiset kehomielen harjoitukset (kuten
asahi) ovat myös hyvin vaikeita ja vaativat paljon harjoitusta. Pelkästään
liikkeen hidastaminen niin, että aistitaan liikettä sisäisesti koko ajan,
vaatii huomattavaa keskittymistä. Yleisesti voisi sanoa, että mitä hitaampi
liike, sitä parempi. Kun liikumme hyvin hitaasti ja keskittyneesti, voimme
aistia, miten voima liikkeessä muodostuu jaloista selän kautta käsiin. Aistimme
liikkeen juuren maassa, aistimme koko kehon liikkuvan joka kohdastaan. Kun keskitymme tällä tavalla liikkeeseen ja
sen aistimiseen, mitään käsitteellistä ajattelua ei ole. On vain tietoisuus
kehosta ja sen liikkeestä eräänlaisessa hiljaisuuden ilmapiirissä. Totesin,
että istuessamme voimme aistia liikkeen hiljaisuudessa, hitaassa ja tietoisessa
liikkeessä voimme puolestaan aistia eräänlaisen hiljaisuuden keskuksen. Vanhassa
taijij-runossa todetaankin: ”Etsi hiljaisuutta liikkeestä, liikettä
hiljaisuudesta.” Tämä neuvo pätee kaikkiin kontemplatiivisiin harjoituksiin.

Totean sitaatissa, että kehontietoisuuden piirteet asettuvat
viljelemisen kohteeksi. Tämä on aivan olennaista. Emme vain aisti vaan myös
viljelemme. Tästä tulee mieleen buddhalainen taitavan ja taitamattoman
toiminnan kuvaus, jossa taitavassa toiminnassa pyrimme viljelemään sitä, mikä
on positiivista ja tulemaan vain tietoiseksi siitä, mikä on negatiivista. Tämä
on hyvä yleinenkin ohje, mutta kehotietoisuuden kannalta myös hyvä muistaa.
Viljely tarkoittaa siemenen istuttamista ja sen hellävaraista hoitamista,
kastelemista kun on tarpeen. Siemenen on annettava kasvaa omaa vauhtiaan, sitä
ei voi repiä suuremmaksi. Sitä on hoidettava, ravittava ja odotettava. Sama
pätee kaikessa kontemplatiivisessa harjoituksessa. Harjoitus on viljelyä, ehkä luomuviljelyä,
jossa voimakkaita ja keinotekoisia lannoitteita ei käytetä.

Käytän seuraavassa lauseessa ilmaisua ”eksistentiaalinen
merkitys”. Olen tätä jo avannut edellä. Olen halunnut korostaa, että
länsimaisissa mindfulness-sovelluksissa kontekstit ovat hyvin praktisia. Kontemplatiiviset
perinteet ovat ihmisenä olemisen tutkimista. Jos haluamme ymmärtää niitä
länsimaisen ajattelun valossa, niin niitä on hyvä verrata esimerkiksi eksistentiaalis-fenomenologiseen
ajatteluun tai vaikkapa filosofia perenniksen ajatukseen, jonka toi esiin
Tapio Koski väitöskirjassaan: ” Liikunta elämäntapana ja henkisen kasvun välineenä. Filosofinen tutkimus
liikunnan merkityksestä, esimerkkeinä jooga ja zen-budo.” [Saatavana netissä: https://tampub.uta.fi/handle/10024/67035]



On bodymindfulness, 9

Tietoisuustaidot Posted on Sun, August 07, 2016 12:13:16

I Kehon linjaus,
kehomielen vertikaalinen ja horisontaalinen orientaatio

(2) Kun huomio
pidetään suunnattuna pitkiä aikoja joko liikkumattomaan tai hitaassa liikkeessä
olevaan kehoon alkavat monet kehotietoisuuden piirteet nousta esiin ja asettua huomiomme
ja sen kautta viljelemisen kohteeksi.
Kuvaan seuraavassa tästä prosessista niitä, joilla näen olevan suurimman
eksistentiaalisen merkityksen. Kyse on siis siitä, mitä opimme, miten
kokemuksemme muuttuu, kun tietoisesti viljelemme kehotietoisuutta ja sen
erilaisia vivahteita, joita introspektiivinen kehomielen harjoitus nostaa
esiin.

(2a)Ensimmäisenä
haluan nostaa esiin kehon linjauksen
ja siihen liittyvät voimaan ja tahtoon liittyvät kokemukset. Ensimmäinen
asia, joka aloittelijalle opetetaan on kehon hyvä pystylinjaus ja miten
kannatella kehoa rennolla mutta pystysuoralla tavalla istuessamme tyynyllä,
mutta tehdessämme myös seisomis- tai liikeharjoituksia. Kyse on tavasta, jolla
vastaamme maan vetovoiman kehomieleemme asettamaan vetoon ja vastukseen. Pitkäaikainen istuminen rennossa ja vakaassa
asennossa vaatii kehon optimaalisen asennon löytämistä ja harjoittamista. Tämä
tarkoittaa hyvin hienovaraista kehon kannattelua ja erityisesti selkärangan
optimaalisen linjauksen löytämistä vaan vetovoimaa vastaan.

Perinteinen harjoitus
korostaa kehon hyvää asentoa, sen rentouttamista ja asettumista optimaaliseen
asentoon maan vetovoimaan nähden. Tämä kehon linjauksen ja optimaalisen asennon
periaate ei ole pelkästään fyysinen asia. Kaikki joilla on vähän pidempi
perinteinen harjoituskokemus, jossa korostetaan tyynyllä istumista, oppivat
kannattelemaan ja kantamaan itseään omin voimin. Asento, asenne, selkärangan ja
pään kannattelu kulkevat kaikki käsi kädessä. Optimaalisen asennon tavoittelu
sisältää myös ajatuksen optimaalisesta asenteesta. Tämä on oikeastaan perinteisten
introspektiivisten kehomieliharjoitteiden ensimmäinen opetus, jonka syvällisyys
tulee helposti ohitettua. Itse näen että tämä ensimmäinen opetus on myös hyvin
perustava, jos ei perustavin, jonka varaan tai päälle muut taidot ja opetukset
rakentuvat. Kyse on ikään kuin talon perustuksesta. Jos tätä perustaa ei luoda
ja harjoiteta, viljellä ensin ja paljon, kaikki muut opetukset jäävät hataraksi.
Miksi näin?

Tapa, miten vastaamme
maan vetovoimaan oman kannattelumme avulla, on yksi keskeisistä
eksistentiaalisista rakenteistamme, joka on suurelta osin jäänyt huomaamatta
länsimaisesta kehollisuuden filosofialta. Se tunnistetaan joissakin Alexander-tekniikan
tapaisissa somaattisissa menetelmissä ja tanssissa, jossa sillä on tosin lähinnä esteettinen
ulottuvuus.

Tarkoitan optimaalisen
asennon eksistentiaalisella merkityksellä sitä, että asentomme, se tapa miten
linjaamme itsemme näyttää, miten vastaamme omalla kehollamme siihen vastukseen,
minkä jatkuvasti koemme maan vetovoimassa. Kohtaamme elämässämme jatkuvasti
eräänlaisen eksistentiaalisen vastuksen, jonka osa maan vetovoima on.

Jatkaakseni ajatusta
hieman metaforiseen suuntaan: eksistentiaalisessa vastuksessakin on oma
vertikaalinen ja horisontaalinen tasonsa. Maan vetovoima tarjoaa vertikaalisen
vastuksen, mutta meidän on myös elettävä elämäämme horisontaalisesti – eteenpäin, sekä konkreettisessa että
metaforan mielessä. Horisontaalisella
vastuksella haluan kuvata sitä, että elämä ei suju jos sitä ei elä ja se vaatii
elinvoimaa, elämisen voimaa, joka voidaan ajatella yhdeksi tahdon voiman
muodoksi. Elämää on elettävä eteenpäin aktiivisesti, elämä ei vain tapahdu.

Buddhalainen kuvaus
dukkhasta, kärsimyksestä tai tyytymättömyydestä voidaan nähdä yhtenä tämän
eksistentiaalisen vastuksen kuvauksena. Heideggerin Sorge voisi olla toinen.
Maailmasta on pidettävä Huolta. Olemme jatkuvasti suhteessa maailmaan, joka
vaatii meiltä huolenpitoa. Se vaatii meiltä toimintaa. Emme voi vain
konkreettisesti olla ja jäädä paikallemme.
Maailma vaatii meiltä antamista, ottamista, luopumista, läsnäoloa,
tutkimista, kannanottoja, käsittelemistä jne.

Ajattelen että dukha
tai Sorge ovat kuvauksia tästä jokaisen persoonan kohtaamasta
eksistentiaalisesta vastuksesta, ja tähän vastukseen vastaamisessa on
optimaalinen asentonsa ja asenteensa, joita kehomielen harjoitukset yrittävät
opettaa.

Istumisharjoitus on
paradigmaattinen elämisen tapa, hyvin konkreettisella tavalla. Kun istut
tyynyllä, huomaat pian, että et voi vain istua ja olla siinä ilman mitään
voimaa, veltosti. Sinun on kannateltava istumistasi niin kuin sinun on
kannateltava elämääsi. Perinteinen muoto antaa tähän hyvän puitteen ja
harjoituksen. Aluksi on opeteltava muoto, kannateltava sitä tahdon avulla ja
hiljalleen opittava, miten tämä optimaalinen muoto alkaa hiljalleen kannatella
itse itseään. Kun opit rentoutumaan,
päästämään irti yrittämisestä, istumisen suorittamisesta, istuminen hoitaa itse
itsensä. Samoin elämä, kun tämä itsensä kannattelu, hyvä pystylinjaus alkaa
saada eksistentiaalisen ulottuvuuden.

Joka aamu, kun
nousemme ylös sängystä, meidän on vastattava tähän painovoiman haasteeseen. Jos
olen masentunut, voi olla, että en pysty nousemaan lainkaan ylös, kehoni tuntuu
liian raskaalta, että saisin sen ojennettua pystyyn. Kehon linjaus on suhteessa tahtooni,
tahdonvoimaani, elinvoimaisuuteeni, tunteisiini, jopa ajatteluuni. Suora ja
avoin asento on yhteydessä voimaani ja itsetuntooni. Tästä on olemassa mielenkiintoista
sosiaalipsykologista tutkimusta, jota on tehnyt yhdysvaltalainen Amy Caddy. Hän
on esitellyt nk. ”power pose” –käsitteen ja tutkinut siihen liittyviä
vaikutuksia. Esimerkiksi opiskelijat, jotka omaksuivat ”power posen” muutamaksi
minuutiksi ennen työhaastattelua, saivat suurimman osan jaossa olevista
työpaikoista, verrattuna ryhmään, joka valmistautui haastatteluun ottamalla
jonkin heikon asennon. Näin Caddy näytti voima-asennon vaikuttavan
itseluottamukseen ja tapaan, miten muut tulkitsevat meitä.

Itse pyrin
kehittelemään ihmiskäsitystä, jossa kehon vertikaalisuus ja siihen liittyvä
kokemuksellisuus nostetaan ikään kuin sille kuuluvalle paikalle. Otan tässä
kuvauksessa lähtökohdaksi orientaation käsitteen ja kuvaan, miten ihminen
orientoituu maailmaan sekä horisontaalisessa, mutta myös vertikaalisessa
ulottuvuudessa. Esitän tietoisuuden intentionaalisuuden ja aikaulottuvuuden kohomielemme
horisontaalisena orientaationa. Kehon pystylinjauksen esitän puolestaan
kehomielemme vertikaalisena orientaationa. Tässä mallissa kehon ja mielen
suhdetta voidaan tarkastella silloin orientaatiomme horisontaalisen ja
vertikaalisen ulottuvuuden suhteena.
Esimerkkinä mallin soveltamisesta, kun haluamme olla läsnä tässä
hetkessä, meidän ei tarvitse muuta kuin palata kehomme keskilinjaan, kehomme
pystylinjaukseen, olemme heti läsnä tässä ja nyt, emme muualla, koska keho elää
tässä hetkessä. Mielellä on kyky ylittää nykyisyys.

Kehittelen mallia myös
seuraavan kuvan esittämään suuntaan: Jos katsomme jotain kehomielen ilmiötä,
esim. hengitystä, se voidaan nähdä ikään kuin ilmiönä, joka leikkaa ihmisen
situationaalisen kehomielen läpi: Dia näyttää miten se on jotain fyysiseen
maailmaan kuuluvaa, sillä on paikkansa ja funktionsa objektikehossa, se ilmenee
meille eletyssä kehossa ja sillä on läheinen suhde kulttuurisiin merkityksiin,
joita hengitykselle eri historiallisissa
tilanteissa ja kulttuureissa on annettu.

II Kommentti

Edellä seuraava kokonaisuus esitelmästäni, ja koska se oli
näinkin pitkä, kommentti siirtyy seuraavaan blogiin.



On bodymindfulness, 8

Tietoisuustaidot Posted on Fri, August 05, 2016 10:44:36

I On-line / off-line havainnointi

Tässä kohtaa haluan
ottaa käyttöön kaksi käsitettä, jotka selkeyttävät sitä, mitä meditatiivisissa
harjoituksissa tarkoitetaan havainnoivan itsen näkökulmalla, koska hyvin usein
se näyttää sekoittuvan normaaliin reflektion käsitteeseen. Tarkoitan ”mielen
katselulla” tai havainnoimisella jotakin jota voisi kuvata ”on-line” –
havainnoinniksi (on-line observation of the mind), jolloin erotuksena siitä on
off-line – havainnointi (off-line observation of the mind).

Usein nämä itsen
tutkimisen tavat menevät sekaisin eikä eroa selkeästi tehdä. Meditatiivisissa
harjoituksissa katselemme mielen sisältöjä yhtä aikaa kun ne nousevat, siis
on-line. Reflektio on normaalia
jokapäiväisen mielen toimintaa, jossa ajattelen sitä, mitä äsken ajattelin tai
koin, siis off-line. Reflektiossa ajattelemme uusilla käsitteillä äskeistä
käsitteellistä ajatteluamme tai käsitteellistämme äsken koettua. Tätä ei pidä
sekoittaa siihen, että olemme tietoisia siitä, mitä tapahtuu mielessämme tässä
ja nyt. Tosin on heti todettava, että harjoittaessamme on-line havaitsemista,
opimme samalla reflektiota, koska epäonnistumme jatkuvasti pyrkimyksessämme,
olemme siis myöhässä, jolloin päädymmekin jatkuvasti ajattelemaan sitä, mitä
juuri ajattelimme eli reflektoimaan. Tämäkin on tietysti osa harjoituksen
prosessia.

Lyhyenä yhteenvetona
tähän: huomion siirtäminen ja sen pitäminen kehotietoisuudessa helpottaa mielen
ilmiöiden katsomista ja niiden tunnistamista ja ymmärtämistä, auttaa siis ja
mahdollistaa mielen läpivalaisun. Siihen, mitä kaikkea tämä sisältää, en voi
tässä puuttua, koska fokukseni on kehollisuus.

Mielemme on ikään kuin
aikakone, se matkustaa jatkuvasti tulevaisuuteen ja vierailee menneisyydessä,
tätä voisi kutsua mielen horisontaaliseksi ulottuvuudeksi. Kun haluamme olla
läsnä tässä hetkessä pysäytämme mielemme ikään kuin keskelle, keskelle kehoa
hyvin konkreettisessa mielessä, sinne missä hengitys ja keskilinjamme
kohtaavat. Tästä enemmän jatkossa.

II Kommentti

Tämän eron tekeminen tuntui joskus jotenkin itsestään selvältä,
kunnes aloin havahtua siihen, että ihmiset eivät usein lainkaan edes reflektoi
omaa toimintaansa. Omaa toimintaa,
ajattelua, mielipiteitä jne. pidetään jotenkin sillä tavalla itsestään selvästi
oikeana, oikeutettuna, kyseenalaistamattomana, että sitä ei katsota
tarpeelliseksi ajatella uudelleen. Reflektio tässä perinteisessä mielessä
tarkottaa siis oman toimintansa tai ajattelunsa uudelleen ajattelua. Kun
ajattelen jostakin asiasta jollakin tavalla, reflektio tarkoittaa, että
ajattelen esimerkiksi, miksiköhän ajattelen tästä näin, voisinko mahdollisesti
ajatella toisin. Tai jos on kyse toiminnastamme, kysyn, miksi toimin niin kuin
toimin, voisinko toimia toisin, olisiko minulla tästäkin asiasta vielä jotain
oppimista. Reflektiossa huomio suunnataan mielen toimintaan tai omaan
käyttäytymiseen jälkikäteen. Esimerkiksi oppimisen kannalta tällainen reflektio
on välttämätöntä. En voi oppia uutta, jos en kyseenalaista sitä, mitä jo osaan.
Tällainen oman toiminnan jälkikäteinen ajattelu tuottaa uusia ajatuksia, uusia
käsitteitä, uusia toimintatapoja, siis oppimista. Reflektio tietysti tapahtuu
nykyisyydessä, mutta se kohdistuu jo menneisiin mielen sisältöihin tai
menneeseen toimintaan. Kuvasin edellä tällaista ajattelua ”off-line havainnoinniksi”,
kun näyttää siltä, että jos haluaa tulla ymmärretyksi niin kaikki käsitteet
pitää yrittää kääntää jonkinlaiselle tietokonekielelle. Eli yritän tässä vähän
päivittää käsitteitäni.

Kontemplatiivisissa perinteissä huomio suunnataan
tietoisuuden virtaan sellaisena, kuin se tapahtuu tässä ja nyt. Pyrimme siis
olemaan tietoisia mielen tapahtumista ”on-line”. En tiedä, mutta näyttäisi siltä, että
harjaantumattomalle mielelle tämä on erittäin harvinainen tietoisuuden moodi,
olla tietoinen siitä mitä tapahtuu juuri nyt. Olla tietoinen ajatuksista
samalla kun ne nousevat tai olla tietoinen vaikkapa tunteista tai kehon
aistimuksista samalla hetkellä, kun ne nousevat, eikä jälkikäteen reflektion
kautta.

Buddhalainen mindfulness, kahdeksan osaisen keskitien
seitsemäs askel tarkoittaa juuri tällaista tietoisuutta, oikeaa
tarkkaavaisuutta, valppautta (samma sati) siitä, mitä tapahtuu juuri nyt sekä
sisäisessä että ulkoisessa maailmassa ja omassa toiminnassa. Tarkka kuvaus
löytyy Satipathana suttasta, josta löytyy netistäkin useita käännöksiä ja
kommentaareja.



On bodymindfulness, 7

Tietoisuustaidot Posted on Thu, August 04, 2016 11:13:38

I Harjaantumattomasta kehosta kohti
kontemplatiivista kehomieltä, pari huomiota

Seuraavaksi haluan
kuvata joitakin keskeisiä kokemuksellisia ilmiöitä, mitä kehomielessämme
tapahtuu, jos harjoitamme itseämme säännöllisesti ja perinteisillä tavoilla.
Mitä tapahtuu, kun istumme alas tyynylle ja suuntaamme huomiomme
hengitysliikkeeseen. Tämähän on paradigmaattinen introspektiivinen kehomielen
harjoitus, jota harjoittajan odotetaan tekevän päivittäin. Hengitysliikettä
voidaan aluksi laskea tai sitä voidaan vain seurata. Kun huomiota on aluksi harjoitettu tällä
tavalla, huomio voidaan myöhemmin laajentaa tiedostamaan laajasti kaikkia
aistikenttiä. Mutta harjoitus lähtee yleensä aina liikkeelle suuntaamalla
huomio kehoon ja sen aistimuksiin. Mitä tapahtuu kokemuksellemme?

(1) Sen moodi muuttuu.
Lyhyesti: siirrymme egotietoisuudesta
kehotietoisuuden alueelle
. Tämän erottelun teki jo Max Scheler vuonna
1916 ilmestyneessä kirjassaan ”Formalism in Ethics and Non-Formal Ethics of
Values”. En mene näiden käsitteiden yksityiskohtiin ja jätän ne kuulijan
intuitiivisen ymmärryksen varaan. Aivan lyhyesti kuvaten egotietoisuuden
alueella koemme käsitteellisen ajattelumme muotoja kuten suunnittelua,
muistelua; kehotietoisuuden alueella koemme kehon sisäisiä aistimuksia. Nämä tasot pyrkivät myös näyttämään, miten
kokemuksemme laadut eroavat toisistaan.
Voimme todeta, että egotietoisuuden alueella koettu sisältö on jotakin,
jolla on muoto; kehotietoisuuden alueella koemme jotakin, jonka muoto on vaikea havaita, sisäinen
kokemuksemme kehosta on ennemminkin muodotonta tai ainakin sen muodot ovat
hämäriä.

Jokapäiväinen elämämme
tapahtuu yleensä egotietoisuuden moodissa. Mielemme täytyy erilaisista
ajatuksista, suunnitelmista, murheista jne. Suuntaamalla huomiomme
kehotietoisuuden alueelle nämä normaalisti tietoisuutemme fokuksessa olevat
muodot asettuvatkin nyt tietoisuutemme periferiaan. Kokemuksellamme on samankaltainen
rakenne kuin näkökentällämme, siinä on fokus ja periferia. Normaalisti kehomme aistimukset asettuvat
kokemuksemme periferiaan, yleensä unohdamme kehomme täysin paitsi jos iskemme
varpaamme tai muuten satutamme sen tai olemme sairaita. Nyt kehon aistimukset
nostetaan tietoisesti keskittymisen kohteeksi ja näin kokemuksemme fokukseen.

Mitä tämä tarkoittaa
mielemme sisällöille? Ne joutuvat asettumaan ikään kuin uuteen kontekstiin,
kehotietoisuuden kontekstiin. Kun mielen muodot nyt nousevat esiin, ne nousevat
uuteen ympäristöön, jossa ne on helpompi havaita. Niitä on helpompi tarkkailla.
Tämä kontekstin vaihto egotietoisuudesta kehotietoisuuteen mahdollistaa siis
helpommin havainnoivan itsen näkökulman ottamisen. Tämä on ehkä keskeisin syy,
miksi huomio suunnataan kehon aistimuksiin mielen toiminnan ymmärtämisen
kannalta. Kehon asettamisella keskiöön on muitakin ulottuvuuksia, mutta palaan
niihin kohta.

Usein meditatiivisesta
harjoituksesta tai introspektiivisestä harjoituksesta sanotaan, että se on
mielen katselua. Tällä viitataan havainnoivan itsen näkökulmaan, kognitiiviseen
etäännyttämiseen, todistajan näkökulmaan jne. On monia samaan viittaavia
käsitteitä. On helpompi havaita jotakin ilmiöitä tai muotoja, jos ne selkeästi
erottuvat taustastaan. Tässä mielessä ja
ja tästä syystä teemme harjoituksessa eräänlaisen kokemuksellisen moodin
vaihdon kehotietoisuuteen, johon nousevat mielen muodot on tässä uudessa
kontekstissa helppo havaita. Ne erottuvat selkeästi taustastaan. Niillä on ikään kuin selkeämpi hahmo.

II Kommentti

Kaikki tähänastinen on ollut johdantoa teemaan. Nyt pääsemme
itse asiaan eli miten harjoitus muuttaa kehomieltämme. Käsittelin tätä teemaa
perusteellisesti Taidon filosofia -kirjassani
ja esitelmäni loppu onkin oikeastaan vain joiltakin osin vähän täydennettyä
viittaamista siihen. Kirjan luvut hengityksen filosofiasta ja kontemplatiivisen
kehon fenomenologiasta ovat esitelmäni lopun taustalla.

Otan lähtökohdakseni tässä, että istuminen tyynyllä pitkiä
aikoja liikkumatta ja hengitykseen tai muihin kehon aistimuksiin keskittyminen
on kontemplatiivisten perinteiden perusharjoitus, eräänlainen paradigmaattinen
malli. Zenissä sitä kutsutaan nimellä zazen.
Tästä voidaan tietysti olla eri mieltä, koska kontemplatiivisia
harjoitusperinteitä on paljon, mutta ajattelen, tämä pitää paikkansa ainakin
idän suurten traditioiden suhteen (buddhalaisuus, taolaisuus, hindulaisuus),
joihin kaikkiin liittyy paikallaan tehtävän meditaation perinne. Kaikkiin
näihin perinteisiin liittyy myös erilaisia liikemeditaation muotoja, jolloin
voidaan puhua hindulaisesta, buddhalaisesta ja taolaisesta ”joogasta”. Kaikissa
niissä liikutaan hitaasti ja tietoisesti kehon sisätilan aistimuksiin
keskittyen.

Pidän kaikkein keskeisimpänä ilmiönä, kun huomio suunnataan
kehon aistimuksiin, siitä seuraavaa kokemuksellisen moodin muutosta. Kirjoitin tästä 1991 julkaistussa filosofian
lisensiaattityössäni Liikunta tienä kohti
varsinaista itseä
näin: ”

”Heideggerin toteamus, että odottamiseen liittyy
kuunteleminen, vie hänet kohti kehollista olemistamme. Sen kautta Heideggerin
kuvaama harjoitus saa kehollisen sisällön. Odottaminen ilmenee kehollisella
tasollamme kuuntelemisena. Jos vain odotamme ja kuuntelemme, tulemme hyvin pian
tietoiseksi hengityksestämme. Siksi ei olekaan mikään ihme, että hengityksen
tarkkaileminen on yksi perustava metodi niin zenissä, samkhya-joogassa,
taolaisuudessa kuin sufimystiikassakin. Nämä ovat kaikki itsen projekteiksi kutsumieni
liikuntamuotojen ’taustafilosofioita’. Ja kaikkialla, niin kuin
Heideggerillakin, kohtaamme ’hiljaisuuden paikan’[ …] Se on kehollinen kokemus siksi, että ajattelun
muuttuessa olemiseksi ilman ajattelua, ajatteluun liittyvä ego katoaa ja
kehontietoisuus astuu voimakkaana esiin. Jotta voimme tutkia tätä prosessia
lähemmin, meidän on seuraavaksi tarkasteltava ihmisen maailmassa olemista
kehona, ja otettava esiin hänen ego-tietoisuuteensa ja kehontietoisuuteensa
liittyvät kokemushorisontit. Näiden kokemushorisonttien kautta voimme ymmärtää
meditatiivisen asenteen aikaansaaman olevan kokemisen kokonaisuutena. Tämä
kokemus tulkitaan esiobjektiivisen kehon mieleenpalautuksena. Mutta mitä nämä
käsitteet tarkoittavat, selviää seuraavista luvuista.”
(S. 38.)

Kuvaan edellisessä sitaatissa samaa kokemuksellisen moodin
muutosta, jota esitelmässä nyt kutsuin kontekstin vaihtumiseksi. Sitaatissa astun vielä askeleen pidemmälle,
kuten koko työssänikin, jossa tulkitsin mystisen yhteyskokemuksen nk. ”esiobjektiivisen
kehon” mieleenpalautuksena. Esiobjektiivisella keholla viitataan tässä
vastasyntyneen kehon kokemukseen, jossa ei vielä ole subjektin ja objektin
kahtiajakoa. Nyt käsillä olevassa esitelmässä en mennyt tänne asti. Olisi ehkä
pitänyt mennä. Mindfulnessin länsimaisissa käytännöllisissä sovelluksissa mystiikan
perinteiden painottamalla yhteyskokemuksella ei näyttäisi olevan sijaa vaikka
esimerkiksi kristillisen perinteen ja buddhalaisen perinteen yhteys löytyy
nimenomaan tämän kautta huolimatta monista kokemuksen tulkintaeroista. Tosin
tällaisten yhteyksien esiin nostaminen vaatisi länsimaisten
mindfulness-sovellutusten nostamisen sille eksistentiaaliselle tasolle, josta
jo edellä olen maininnut.



On bodymindfulness, 6

Tietoisuustaidot Posted on Mon, August 01, 2016 12:02:25

Jatkoa edellisen huomion kommenttiin. Ei ehkä pitäisi
kirjoittaa näin nopeasti näitä juttuja, mutta menköön. Ensinnäkin käytän tässä
sanaa ”ego” puhekielen yleismerkityksessä ”minä”, ”minuus”. (Esitelmä oli
englanniksi; esim. Purserin ilmaus ”ego-centered” voidaan kääntää ”itsekeskeinen”
tai ”minäkeskeinen”.) Vaikka Freud loi käsitteelle oman erityisen merkityksen,
yleiskielessä emme käytä sitä psykoanalyyttisessä merkityksessä, vaan sen
latinankielen ”minää” tarkoittavassa merkityksessä. Näin siis käytän sitä
itsekin.

On aina ongelmallista puhua ikään kuin käsitteet
viittaisivat objekteihin, kuten terapia tai buddhalaisuus, ja niillä olisi
selkeä olemus. Tämä on käsitteittemme ongelma. Voimme puhua kissoista, koirista
ja mielestä ja buddhalaisuudesta ikään kuin ne olisivat esineen kaltaisia
olioita, joilla on tietyt niitä määrittelevät ominaisuudet. Filosofiassa tätä
kutsutaan essentialismiksi, olemusajatteluksi. Ajatustavan mukaan esimerkiksi
buddhalaisuudella on jokin olemus ja jos tämä olemus muuttuu, kyse ei enää ole
buddhalaisuudesta. Sama pätee vaikkapa terapiaan tai mieleen.

Toisin kuin essentialistit monet filosofit ajattelevat kuten
buddhalaisessa metafysiikassa ajatellaan, että maailma koostuu jatkuvassa
muutoksessa olevista prosesseista. On siis siirrytty oliometafysiikasta
prosessimetafysiikkaan. Hyvä esimerkki
tästä on ihmisen mieli. Kun katsomme omaa mieltämme, löydämme erilaisia mielen
prosesseja: ajatuksia, tunteita, mielialoja jne. Ne ovat kaikki muutoksen
tilassa.

Puhuin edellä terapiasta ”mielen eheyttämisen prosessina” ja
buddhalaista harjoitusta kuvasin ”mielen läpivalaisemiseksi”. Ensinnäkin, palatakseni tuohon mitä sanoin
essentialismista, ei ole mitään terapiaa sinänsä tai buddhalaista harjoitusta
sinänsä, kummatkin asiat voidaan ymmärtää monella eri tavoin puhujasta ja
perinteestä riippuen. Itse tulen zen-perinteestä, jossa harjoitusprosessi
nähdään eräänlaisena ”egon dekonstruktiona” (Tapio!) ja jossa keskeinen
harjoitus päivittäisten harjoitustuokioiden lisäksi tapahtuu
sesshin-olosuhteissa. Sesshin on intensiivinen kolmesta seitsemään tai
kymmeneen päivään kestävä harjoitusjakso, jossa istutaan tyynyllä keskimäärin
noin kymmenen tuntia päivässä. Tällainen harjoittelu vaatii ”ehjän” minän. Ei
ole järkevää osallistua tällaiseen harjoitusprossiin, jos on psykiatrinen
diagnoosi. Oma opettajani totesi joskus, että ei kannata lähteä juoksemaan
maratonia, jos jalka on poikki. Sama pätee mielen kohdalla sesshineihin tai
retriitteihin. Luostariolosuhteissa tapahtuva harjoitus on hyvin vaativaa, mutta
voi myös johtaa merkittäviin oivalluksiin mielen luonteesta.

Samoin kun buddhalainen harjoitus ”terapiakin” voidaan
määritellä monin tavoin. Itse asiassa koko terapian kenttä ja koulutus on hyvin
hajanainen ja villi alue. Puhun nyt siis psykoterapiasta. Terapiakoulutuksen
liittäminen yliopistojen yhteyteen pyrki poistamaan tätä alan ja siihen liittyvän
koulutuksen sekavuutta (onnistumatta tässä täysin). Kelan hyväksymät terapeutit
hoitavat pääasiassa asiakkaita, jotka tulevat hoitoon lääkärin lähetteellä.
Psykoterapeutit hoitavat siis asiakkaita, joilla on psykiatrinen diagnoosi. Kun puhun ihmisen mielen eheyttämisestä, puhun
tässä kontekstissa.

Jotkut mindfulness-perustaiset menetelmät ovat löytäneet jo
tiensä ”käypä hoito -suosituksiin”.
Dialektinen käyttäytymisterapia löytyy epävakaan persoonallisuushäiriön
hoitosuosituksista. Mindfulness- perustaista kognitiivista terapiaa (MBCT)
suositellaan käytettäväksi masennustilan uusiutumista ehkäisevässä hoidossa. Myös syömishäiriöiden yhteydessä todetaan,
että mindfulness-perustaiset menetelmät saattavat lieventää ahdistusta ja
edistää toipumista. Kaikissa näissä tapauksissa puhutaan nimenomaan
länsimaisista mindfulness-perustaisista ja kliiniseen käyttöön kehitetyistä ja
sovelletuista menetelmistä, joiden käytän tarkoitus on nimenomaan persoonan
eheyttäminen, masennuksen ja ahdistuksen vähentäminen, vääristyneen kehonkuvan
normalisointi, toimintakyvyn palauttaminen jne.
Kaikki tällaiset toimet voidaan nähdä ihmistä eheyttävinä, minuutta
eheyttävinä toimina.

Ainakin zenissä pyrimme astumaan askeleen pidemmälle.
Pyrimme katsomaan, mistä tämä ehjä minämme on peräisin. Pyrimme asettamaan
itsemme peilin eteen ja katsomaan syvälle, mitä näemme. Tätä prosessia en
ensimmäiseksi suosittelisi henkilölle, jolla on vakavia mielenterveyden
ongelmia. Ajattelen, että tällainen
prosessi vaatii suhteellisen ehjän persoonallisuuden, ehjän ja toimivan mielen.
Oman mielen systemaattinen tarkkailu, egon rakenteiden systemaattinen
purkaminen, ”egon dekonstruktio” ovat terveellekin mielelle voimakkaita ja
vaativia prosesseja. Tästä syystä
nykyisin onkin yleistynyt käytäntö, että buddhalaisiin retriitteihin hakeutuvat
joutuvat täyttämään kyselylomakkeen, jossa alustavasti kartoitetaan heidän
mielensä tilaa. Tämä onkin järkevää, varsinkin kun näyttää siltä, että nykyään erilaiset
terapiat, meditaatiomentelmät, henkiset harjoitukset, enkeli- ja energiahoidot
ynnä muut sekoittuvat yhdeksi hullunmyllyksi, mistä kukaan ei ota selvää.

Lopuksi vielä yksi ajatus, josta lisää ehkä myöhemmin.
Terapiassa pyritään auttamaan ihmistä hänen yksilöllisessä kärsimyksessään.
Buddhalaisessa perinteessä kuvataan ihmisen eksistentiaalista kärsimystä ja
tarjotaan apua siihen. Kyllä, nämä kärsimyksen muodot voivat olla myös
päällekkäisiä, mutta eksistentiaaliseen
kärsimykseen lähete pitää yleensä tehdä itse.



Next »