Blog Image

Huomioita

Näin pidät “mindfulness ja valokuvaus” -kurssin

Valokuvaus Posted on Thu, September 01, 2016 11:19:43

Lyhyt huomio valokuvauksesta ja mindfulnessista

Kaikki on nyt mindfulnessia. Ymmärrän tämän. Ja myös sen,
että markkinoinnissa on tärkeää käyttää tätä sanaa. Viimeisessä Kamera-lehdessä
oli artikkeli ”voimauttavan valokuvan menetelmästä”, joka tottakai on myös ”kuvaamisen
mindfulnessia”. Lehdessä todetaan näin: ”Voimauttavan
valokuvan menetelmään käyvät kaikki kamerat, mutta kuvaus tapahtuu kuin
filmille: lopputulosta ei katsota kuvaustilanteessa vaan keskitytään vuorovaikutukseen.
Kuvaamisen mindfulnessia: hitaammin,
merkityksellisemmin, läsnä olevammin. Tekniikka ei saa mennä yhteyden edelle.”

Tämä on kyllä ihan hyvä kuvaus kuvaamisesta, mutta sitä en
allekirjoita, että digikuvaus olisi muuttanut kuvaamisen tapahtuman vähemmän
keskittymistä ja vuorovaikutusta vaativaksi ja että olisi jokin vanhanaikainen
filmikameramainen kuvaustapa, joka olisi enemmän ”mindfull”. Kyllä aikaisemminkin kuvia vain näppäiltiin. Se, että voi
katsoa kuvaa myös heti, mahdollistaa uusia vuorovaikutuksen muotoja. Kuvaa
voi katsoa yhdessä ja miettiä, miltä rajaus näyttää, miltä tausta näyttää,
miltä kuvan tunnelma näyttää jne. Kuvattaessa filmille eivät kuvaaja ja
kuvattava katso jatkuvasti toisiaan silmiin ja ole toisilleen erilailla läsnä
kuin kuvattaessa digillä. Mutta ehkä tässä on ajatus, että vuorovaikutus
kameran digikuvan kanssa on jollain tapaa huonompi asia kuin vuorovaikutus
tilanteessa, jossa katsomme heinäseivästä. Huomion suuntaamisen ja oikean
tarkkaavaisuuden kannalta tilanne on kuitenkin sama, vain kohde on eri. Voin
tehdä kummatkin asiat samalla tarkkaavaisuudella ja samalla vuorovaikutuksella
kaikkien läsnäolevien kanssa.

Anna tässä ilmaisen vinkin, miten voisi järjestää päivän
parin ”tietoisuustaidot ja valokuvaus” –kurssin. Saa vapaasti toteuttaa. Tai
taidan toteuttaa itse:

OHJELMA:

Aloitetaan puolen tunnin asahi-harjoituksella.

Sitten seuraa 2×30 min zazen tyynyllä. Omat tyynyt ja
alustat mukaan.

Luento ”Tyhjyyden estetiikka, estetiikan tyhjyys.”

Kuvausharjoitus 1: Etsi kuva portaikon vessasta.

Ruokatauko

Zazen, 2 x 30 min

Kuvausharjoitus 2: Etsi kuva tehtaan sisäpihalta.

Kuvausharjoitus 3: Etsi kuva harjulta.

Kahvitauko

Zazen 2×30 min

Kuvankäsittelyn perussäädöt. Omien kuvien säätäminen ja
printtaaminen. Kiinitetään kuvat työhuoneen seinälle.

Näyttelyn avajais- ja päättäjäisseremonia. Kuohuviini.

30 min zazen ja päivän lopetus.

No, taisi tulla pitkä päivä. Samaa ohjelmaa voi ja saa soveltaa muissakin “mindfulness ja jokin” -kursseissa. Toimii.



Zen ja valokuvaamisen taito 19

Valokuvaus Posted on Thu, June 11, 2015 16:15:03

19. Tietämättömyyden taito

Maailman katsominen ei ole sen ymmärtämistä. Se on
ihmettelyä. Ymmärtäminen tulee myöhemmin. Kun ymmärrät tämän, voit antautua
tietämättömyyden taidolle. Ennen tietämisen vaatimuksesta luopumista pelkkä
näkeminen voi olla mahdotonta tai ainakin se on vaikeaa. Kun luovut tietämisen
pakosta, et enää aina kysy, miksi tai mikä tämä on. Sen jälkeen maailmaa on
helpompi katsoa salaisuutena, joka ei koskaan voi paljastua meille täysin.

Dersu näki ihmisiä kaikkialla. Suomen kielen sanan ”ihminen”
etymologiasta ei ole yksimielisyyttä. Nykysuomen etymologinen sanakirja esittää
sanan alkuperän mahdollisuuksiksi myös sanat ”ilma” tai ”ihme”. On hienoa
ajatella, että suomen kielen ihmistä kuvaava sana perustuisi ihmeeseen. Silloin
Dersunkin ajattelu tulee lähelle ja ymmärrettäväksi. Luonnossa elävälle
ihmiselle maailma on samaa ihmettä, kuin ihminen on itselleen.

Zen-harjoituksessa emme pyri ymmärtämään tätä ihmettä vaan
elämään sitä. Jos haluamme ymmärtää iloa, meidän on naurettava, jos haluamme
ymmärtää surua, meidän on surtava. Ymmärrämme elämää vain elämällä, kuolemaa
vain kuolemalla. Jos meidän on nälkä, meidän ei tule syödä ruokalistaa, niin
kuin zen-opettajat joskus toteavat.

Onneksi kuva on kuva eikä sana. Sana on välttämättä symboli,
kuva ei. Varsinkaan tietoisuuden itsensä valottama kuva. Tosin, on kyllä
todettava, että sanatkin voivat olla piilossa samassa paikassa, missä kuvat
asuvat. Silloin sanatkin voivat piirtää kuvan. Tällaista sanojen piirtämää
kuvaa kutsutaan runoksi.

Ehkä tämän lopetukseksi sopisi Mumonkanin yhdeksästoista koan, jonka nimi on ”Tie on jokapäiväinen
elämä”. Se kuuluu näin:

Joshu kysyi Nansenilta: “Mikä on tie?” Nansen
sanoi: “Jokapäiväinen elämä on tie.” Joshu kysyi: “Voiko sitä
opiskella?” Nansen sanoi: “Jos yrität opiskella sitä, olet jo astunut
harhaan.” Joshu kysyi: “Jos en opiskele, miten voin tietää, että se
on tie?” Nansen sanoi: “Tie ei kuulu havaittavaan tai ei-havaittavaan
maailmaan. Tieto on harhaa ja ei-tiedossa ei ole mieltä. Jos haluat astua todelliselle
tielle, joka on
kaiken epäilyn tuolla puolen, tee itsestäsi vapaa kuin taivaan
lintu. Älä nimitä sitä hyväksi tai pahaksi.” Näistä sanoista Joshu
valaistui.

Mumonin kommentti: Kun Joshu kysyi kysymyksensä, Nansen sulatti
hänen jäätyneet epäilynsä hetkessä. Luulenpa silti, että Joshu ei päässyt samalle
tasolle Nansenin kanssa. Hänen piti opiskella vielä kolmekymmentä vuotta.

Kevään sadat kukat,
syksyn täysikuu.
Kesän virkistävä
tuuli, talven lumi.
Heitä tarpeettomat
asiat mielestäsi ja nauti jokaisesta vuodenajasta.



Zen ja valokuvaamisen taito 18

Valokuvaus Posted on Fri, June 05, 2015 12:48:20

18. Vielä lyhyt huomautus mielen valotuksesta

Haluan palata vielä ajatukseen siitä, että tietoisuutemmekin
on valo, joka valaisee maailman. Kun otamme kuvan, tietoisuutemme on valottanut
kuvan ensin. Olemme havainneet sen. Mutta on kaksi maailmaa, joista toisen voi
valottaa kennolle, toista ei. On tärkeää havaita ulkoinen maailma sellaisena
kuin se on. Sieltä voi löytää kuvan, mikä astuu esiin, kun vain jaksamme
odottaa. Mutta voimme suunnata myös tietoisuuden valotuksen sitä itseään kohti.
Voimme pyrkiä havaitsemaan oman mielemme sellaisena kuin se on. Tämä valotus on
vaikeampi tehdä ja kuva, minkä se paljastaa, on vaikeampi löytää. Se on kuva
itsestämme ilman mitään peittoja, ilman mitään naamioita, ehdollistumia. Zenissä
sitä kutsutaan ”todelliseksi itseksi”, ”ihmisen todelliseksi luonnoksi”, ”Buddha-luonnoksi”.

Zen-harjoitus perustuu tällaiseen kaksoisvalotuksen
ajatukseen. On valaistava ulkoinen maailma, mutta myös sisäinen. Jos onnistumme
valaisemaan oman mielemme maiseman, kuva, jonka ulkoinen maailma sitten
paljastaa, muuttuu. Ulkoinen maailmakin paljastuu mielen maisemaksi. Kun otat
kuvan ja ylivalotat sen, sen vaaleat kohdat palavat puhki. Sävyt katoavat ja
jäljelle jää pelkkä valkoinen pinta. Mielen tutkiminen ja sen valottaminen on
eräällä tavalla mielen maiseman ylivalottamista. Harjoituksessa tietoisuuden
valo suunnataan sitä itseään kohti niin voimakkaasti, niin ankarasti, että se
aiheuttaa eräänlaisen mielen ylivalottumisen. Sen muodot tulevat esiin, mutta
hiljalleen ne palavat puhki kuin ylivalottunut valokuva. Lopulta mitään ei jää
jäljelle, vain valkoinen tausta, joka on tyhjä muodoista. Siis Hisamatsun ”muodoton
itse”, joka on tietoinen itsestään.

Kun näin läpivalaistu mieli etsii kuvaa maailmasta, se etsii
kuvaa itsestään. Aina löytäessään kuvan,
se löytää myös itsensä. Tässä mielessä
kuva ulkoisesta maailmasta on samalla kuva myös sisäisestä maailmasta.

Kun Dersu Uzala, Akira Kurosawan filmin päähenkilö, kulkee
luonnossa ja kohtaa eläimiä, hän kutsuu niitä aina ihmisiksi. Katsellessaan suden
jälkiä lumessa, hän toteaa, että ihminen on mennyt tästä. Luonnonvoimat ovat
hänelle myös ihmisiä. ”Tuli vihainen, metsä palaa monta päivää. Tuli vihainen …
pelottavaa. Vesi vihastuu … pelottavaa. Tuuli vihastuu … pelottavaa. Tuli, vesi tuuli … kolme voimakasta ihmistä”,
hän toteaa. Kun Arseniev meinaa ampua karhun, Dersu huudahtaa: ”Älä ammu,
minulle ovat ihmisiä!”

Aivan. Dersu on zen-mestari, joka ei tee eroja. Ei ulkoiseen
ja sisäiseen, ei minuun ja maailmaan. Hän on zen-kuvaaja, joka ei tarvitse
kameraa. Hän tuskin on kameraa nähnytkään.



Zen ja valokuvaamisen taito 17

Valokuvaus Posted on Fri, May 22, 2015 18:27:01

17. Valkoinen taide

Ei tarvitse kuin avata televisio uutisten aikaan, niin näkee
hyvin, missä kehityksensä vaiheessa ihmiskunta on menossa. Fb:nkin avaaminen
riittää. Minä en ainakaan tarvitse taidetta näyttämään tuota samaa. Tällaisessa
maailmassa on isompi tarve valkoiselle taiteelle, jonka tarkoituksena on saada
katsoja kohottumaan jokapäiväisyyden yli, ja vasta sitten hitaasti laskemaan
jälleen jalkansa maan pinnalle. Muistan hyvin tällaisen kokemuksen, kun joskus
parikymmentä vuotta sitten itselläni oli tilaisuus katsoa japanilaisen Sankai Juku buto-ryhmän esitys
Kuopiossa. Muistan vieläkin, kun esitys oli loppu, miten kävellessäni pois
salista jollain omalaatuisella tavalla tunsin itseni kohonneeksi ja
henkistyneeni. Se oli tunne, jota en pysty kuvailemaan tarkasti sanoin.
Jonkinlaista kohottumista se kuitenkin oli.

Sankai Jukun esitys oli ”valkoista butoa”, valkoista
taidetta. Valkoinen taide, niin kuin sen itse ymmärrän, pyrkii eheyttämään
katsojaa, ei rikkomaan. Miksi rikkoa sitä, mikä on jo rikki? Samaan pyrkii
eheyttävä liike, eheyttävä kuva, myös zen-kuva.

Pelkkä kuvan katsominen voi olla katsojaa eheyttävää, jos
kuva on muodottoman itsen ilmausta. Tämä on itse asiassa zen-taiteen ydintä.
Taiteensa avulla zen-taiteilija pyrkii välittämään kokemuksensa todellisuudesta
suoraan katsojalle, oli sitten kyseessä liike tai liikkumattomuus, kuva tai
siveltimen herkkä viiva. Terapiassa tällainen sanaton eheytymisen mahdollisuus
vain katsomalla on vielä tutkimaton alue.

Mitä eheyttävän taideteoksen tekeminen vaatii sen tekijältä?
Se vaatii taidon, taiteen, tekijän, yhteisön ja luonnon saumattoman yhteyden
tai samuuden. Tämä on tietysti paljon vaadittu, enkä usko että kukaan pystyy
toteuttamaan sitä täysin. Länsimaissa
taidon eriytyminen käsityöksi ja taiteen muuttuminen ”luovan neron” egon
ilmaukseksi estää tehokkaasti eheyttävän taiteen synnyn. Mallia on haettava muualta: valkoisesta
butosta, zen-kalligrafiasta, tiibetiläisestä pyhästä taiteesta.

Ensiksi siis taito ja taide. Puolustan tässä käsitystä,
jossa taitoa ei voi erottaa taiteesta. Silloin esimerkiksi raja käsityön ja
taiteen välillä on keinotekoinen. Länsimaisessa elitistisessä taiteessa
halutaan usein tehdä tämä ero. Taiteeksi riittää pelkkä ajatus. Tällainen
käsitys nostaa yksilön ”luovuuden” ”taiteen” erityispiirteeksi. Luovuutta
pidetään taiteilijan erityisominaisuutena. Luovuus on kuitenkin jotain, jota
kaikki olemme ja teemme kaikki jatkuvasti luovia tekoja. Itse asiassa, teemme
mitä vain, toteutamme aina jotakin ainutkertaista, mitä kukaan ei ole tehnyt
samalla tavalla aikaisemmin. Kaikki tekomme ovat tässä mielessä uusia ja ”luovia”.
Elämä itsessään on yksi iso luovuuden kenttä. Olemme kaikki omaa elämäämme
luovia taiteilijoita.

Taiteen ja tekijän yhteydestä olen jo kirjoittanut. Kun samaistumme
täysin tekemiseemme, juuri siihen hetkeen, missä käsityö tai mikä tahansa teos
syntyy, oli se vaikka kuva, sana tai liike, pudotamme täysin pois itsekeskeisen
minämme, teos syntyy ikään kuin omasta tahdostaan. Tässä prosessissa mitään minää
ei tarvita. Minä ei ”luo” mitään, koska mitään luovaa minää ei ole.

Kun taito, taide ja tekijä kohtaavat minän poispudottamisen
tilassa, eräänlaisessa ei-minuudessa, katoaa ero myös minuun ja sinuun, minuun
ja maailmaan. Eron katoaminen tarkoittaa samaistumista muihin, samaistumista
luontoon, samaistumista kaikkeen, mitä on. Jos teos syntyy tästä yhteydestä, se
ilmaisee myös tätä yhteyttä. Sen eheyttävä voima, ihmistä ja maailmaa muuttava
voima, on tämän yhteyden voimaa, tämän yhteyden synnyttämän ymmärryksen voimaa.



Zen ja valokuvaamisen taito 16

Valokuvaus Posted on Thu, May 21, 2015 14:16:13

16.
Tyhjyyden estetiikkaa

Zen-kuvassa on tietty maku. Hisamatsu luettelee muutamia zen-taiteen
erityspiirteitä, joista ensimmäinen on epäsymmetrisyys.
Vaikka zen-taiteilija pyrkii täydellisen
muodon piirtämiseen, vaikkapa ympyrän, hän on tuomittu epäonnistumaan. Todellisuudessa on aina särö. Leonard
Cohenin ”Anthemin” sanoin: ”There is a
crack in everything. That’s how the light gets in.” Kaikessa on särö,
josta valo pääsee esiin. Mitään täydellisyyttä ei ole, ei ihmisessä, ei
todellisuudessa. Täydellisyys on matemaattinen malli, käsite, ihminen on aina
ihminen, ihmisyydessään aina keskeneräinen. Tämä on tärkeä huomata, kun pohdimme
sellaisia käsitteitä kuin hyvyys ja pahuus ja erityisesti kun näemme hyvyyttä itsessämme ja pahuuden aina muualla. Tässä olemme myös
eksistenssifilosofian ytimessä, siinä ahdistuksessa, josta voi vapautua vain
hyväksymällä itsensä osaksi epätäydellistä maailmaa.

Yksinkertaisuus
zen-taiteessa viittaa kaiken turhan poispudottamiseen. Mikään ei ole
yksinkertaisempaa kuin muodoton itse. Jos ei ole mitään muotoa, ei ole mitään
monimutkaistakaan. Jos pyrimme saavuttamaan muodottoman itsen kokemuksen
pudottamalla pois kaiken, sekä kehon että mielen, tämän muodottoman itsen
ilmaisustakin putoaa pois kaikki turha. Lopputulos voi olla karun
yksinkertainen, kuva, missä ei ole mitään turhaa.

Zen-taiteen luonnollisuus
taas viittaa siihen, että se ei synny yrittämisen tuloksena. Se syntyy
mielestä, joka on ”ei-mieli” ja tällainen mieli ei pyri ”luomaan” mitään. ”Luovuus”
on egon toimintaa. Kuvan kannalta toiminta ei-mielestä käsin tarkoittaa
avautumista maailmalle, subjektin ja objektin suunnan kääntämistä päälaelleen. ”Minä”
en silloin katso ”maailmaa”, vaan maailma ikään kuin näkee itsensä minun
kauttani. Kuva nousee esiin ikään kuin omasta halustaan, ei minun halustani. Olen
tässä prosessissa osa luontoa ja luonto on osa minua.

Zen-taiteessa on yleensä myös paljon tyhjyyttä ja hiljaisuutta.
Koska muodoton itse on itse hiljainen ja tyhjä käsitteistä, sitä ilmaiseva
taide täyttyy yleensä hiljaisuudella ja tyhjyydellä. Zen taidoissa etsitään
liikettä hiljaisuudessa ja hiljaisuutta liikkeessä. Vain siellä, missä ei ole
mitään muotoja, voi olla täydellinen hiljaisuus. Tämä on se hiljaisuus, mikä
tulee esiin kaikissa zenin taidemuodoissa, mutta myös toiminnallisissa
taidoissa. Kun piirrät kameralla zen-ympyrää, pyri tunnistamaan se hiljaisuus,
mistä liike nousee, mutta pyri tunnistamaan myös se liike, se hienovarainen
elämän virta, joka kannattelee kaikkea toimintaamme, myös kuvan esiin nousemisen
hetkeä.

Hisamatsu puhuu myös zen-taiteen syvällisestä herkkyydestä, kuivasta
ankaruudesta
ja henkisestä
riippumattomuudesta
. Kaikki nämä
zen-taiteen piirteet kulkevat käsi kädessä. Ne eivät ole erillisiä vaan ne
riippuvat kaikki siitä kokemuksesta, jonka voimme saada muodottomasta itsestä. Muodottoman
itsen ilmaisuna ne sisältyvät kaikki erottamattomina toisiinsa.

Jos nyt vaihteeksi en päättäisikään tätä kirjoitusta
zen-sitaattiin, vaan otan teemaan sopivan lopetuksen länsimaisesta filosofiasta.
Plotinos (k. 270) kehitteli ensimmäisenä läntisenä filosofina loppuun asti nk. ”negatiivisen
teologian” perusperiaatteet. Idän erilaiset ”tyhjyyden filosofiat” liitetään
usein tähän ajattelun perinteeseen.

Plotinoksen Yksi
on, ei vain mittaamattoman täydellinen, vaan myös kaikkien olemisen ja
ajattelemisen kategorioiden ulkopuolella ja siihen voidaan kokemuksessa yhtyä. Plotinos
kirjoittaa: “Yksi ei ole mitään tiettyä laatua tai kokoa, ei henkeä tai
sielua, ei mitään liikkuvaa tai liikkumatonta, se ei ole tilassa eikä ajassa.
Ei, se on jotain yksinkertaista tai ennemminkin jotain muodotonta, ennen
kaikkea muotoa, kaikkea liikettä, kaikkea lepoa.”

Siis, kuten Hisamatsu kuvaa ”muodoton itse” ja zen-taide voidaan nähdä tämän muodottoman
itsen itseilmaisuna.



Zen ja valokuvaamisen taito 15

Valokuvaus Posted on Wed, April 22, 2015 12:37:55

15. Eheyttävän kuvan kaksi tasoa

Nykyään puhutaan paljon eheyttävästä tai
voimauttavasta valokuvasta. Mitä näillä menetelmillä eheytetään? Olen puhunut
edellä siitä itsestä, jolla on muoto ja siitä itsestä, jolla ei ole muotoa.
Normaalisti samaistumme edelliseen, emmekä tunne jälkimmäistä. Itsellä, jolla
on muoto viittaan siis tähän jokapäiväiseen egoomme, joka toimii elämässämme
eräänlaisena ongelmanratkaisun välineenä. Tämä minä voi mennä rikki, jolloin se
lakkaa toimimasta ongelmien ratkaisijana ja siitä itsestään voi tulla meille
ongelma. Se vaatii eheyttämistä. Erilaiset psykoterapian tai voimauttavan
valokuvan menetelmät pyrkivät eheyttämään tätä minää.

Mutta on olemassa myös toisenlaisen eheyttämisen
taso, joka ei ole yleisesti tunnettu ja joka vaatii toisenlaista
lähestymistapaa. Se tarkoittaa sen itsen, jolla on muoto, läpivalaisemista
niin, että sen takaa paljastuu muodoton itse. Tämä vaatii vahvaa ja ehjää egoa.
Muodoton itse on jotakin, joka ei kaipaa
eheyttämistä, koska siinä ei ole mitään eheytettävää, mutta sen etsiminen ja
löytäminen voidaan kokea eheytymisen prosessiksi. Tässä eheytyminen tarkoittaa
irrallisuuden muuttumista yhteenkuuluvuudeksi. Kyse on myös samaistumisen
siirtymästä. Normaalisti samaistamme itsemme jokapäiväiseen egoomme ja koemme olevamme ajatustemme, tunteittemme,
aistimustemme ja muiden mielemme sisältöjen virta. Kun harjoittaessamme systemaattisesti ja
intensiivisesti kehomieltämme joskus koemme, miten tämä virta lakkaa, meille
paljastuu uusi samaistumiskohde: muodoton itse. Tämä kokemus on eräänlaista
kotiinpaluuta ja eheytymistä, koska muodoton itse ei tee mitään eroja. Siinä ei
ole kahta, on vain yksi.

Kuva voi osoittaa suoraan kohti muodotonta itseä,
ja kuvaamisen prosessi voi osoittaa sinne tien. Tässä mielessä puhun myös
”eheyttävästä liikkeestä”. En tarkoita näillä käsitteillä siis egon
eheyttämistä, sen saattamista jälleen toimintakuntoiseksi, vaan liikkeestä,
jonka suunta on kohti muodotonta itseä. Kun piirrät kameralla kalligraafista
ympyrää, sinun on etsittävä kehon liikkeen, hengityksen ja mielen eli
keskittymisen ykseyttä. Nämä ovat muodotonta itseä kohti suunnatun liikkeen
eheyttävät elementit. Kun kaikki nämä elementit saumattomasti kohtaavat, mieli
tyhjenee muodoistaan luonnollisella tavalla. Silloin on oltava tietoinen siitä,
mitä jää jäljelle.

Kuvan etsimisessä, huolellisessa keskittymisessä
siihen, mitä on paljastumassa, voi käydä samoin. Samalla myös kuva voi nousta
esiin. Silloin kuvan lähtökohta ei ole se itse, jolla on muoto, vaan se
ilmentää sitä, mistä ei voi sanoa mitään. Jos siitä voi sanoa jotain, se ei ole
muodoton itse. Tässä mielessä on ymmärrettävä Hisamatsun huomautus, että
zen-taide on muodottoman itsen ilmausta. Zenin estetiikka selittyy myös tämän
kautta. Myös kuvan.



Zen ja valokuvaamisen taito 14

Valokuvaus Posted on Sat, April 18, 2015 13:29:40

14. Arjen lumo: samsara on nirvana

Zenissä todetaan joskus, että samsara on nirvana ja nirvana on samsara. Samsara tarkoittaa syntymän, elämän ja
kuoleman kiertokulkua. Nirvana siitä vapautumista. Käsitteillä on erilaisia metafyysisiä
tulkintoja, mutta zenissä pyrimme katsomaan tarkasti tätä hetkeä, tässä ja nyt.
Mitä siinä tapahtuu? Muusta on vaikea sanoa.

Elämämme toteuttaa jokaisessa hetkessä samsaran
kiertoa. Synnymme uudelleen jokaiseen hetkeen. Sitten hetki katoaa ja siinä
hetkessä elänyt minä on kuollut. Äskeistä minää ei enää ole. Ei ole
eilistäkään. Tämä ei ole mitään kuoleman symboliikkaa, vaan elämämme todellisuutta.
Eilinen minä on jo kuollut ja huomisen minä ei ole vielä syntyntykään. Tämä on
yksi tapa ymmärtää samsara, elämän ja kuoleman kiertokulku.

Jostain syystä tämä on niin karu tosiasia, että
haluamme paeta siitä. Kuvittelemme menneisyyden maailman sillä tavalla todeksi,
että murehdimme sitä. Kadumme tekemisiämme ja tekemättä jättämisiämme. Näemme
painajaisia siitä, miten asiat olisivat voineet mennä, jos olisimme toimineet toisin.
Kuvittelemme myös tulevaisuuden todeksi niin, että olemme huolissamme siitä,
miten selviämme huomisesta, onnistummeko tehtävissämme. Tunnemme suurta taakkaa
siitä, että toivomamme tulevaisuus ei toteudukaan. Ulotamme toiveemme sekä
menneisyyteen, että tulevaisuuteen. Olemme tyytymättömiä siitä, että menneisyytemme
ei ole toiveidemme mukaista, ja kärsimme jo etukäteen siitä, mitä tulevaisuus
tuo tullessaan.

Tämä on kuvausta siitä samsarasta, josta zen
yrittää opettaa meitä vapautumaan. Koemme elämässämme tyytymättömyyttä ja
kärsimystä, koska ehdollistunut egomme kuvittelee itselleen menneisyyden ja
tulevaisuuden omien halujensa ja toiveidensa varaan. Zenissä todetaan myös,
että meidän tulee pystyä kulkemaan absoluuttisen ja suhteellisen, taivaan ja
maan välissä. Tämä sitten on symboliikkaa. Voidaan viitata myös taivaaseen ja
helvettiin. Helvetti on tuo kuvaamani samasara, jossa mieli luo jatkuvasti omaa
tyytymättömyyttään ja kärsimystään kuvittelemalla, millaista elämän tulisi olla
ja millaista sen olisi pitänyt olla.

Nirvana on vapautumista tästä mielen luomasta
kidutuskammiosta. Miten siitä vapaudutaan. Ymmärtämällä, että samsara on nirvana.
Nirvana on sama kuin samsara. Siitä vapaudutaan juuri tässä kohtaa, juuri tässä
ja nyt, missä eilinen minä on jo kuollut, eikä huominen minä ole vielä
syntynytkään. Tämä on syntymän, elämän ja kuoleman kiertokulku, eikä mitään
muuta. Se on elämämme todellisuutta tässä ja nyt. Mitä enemmän ymmärrämme tätä,
sitä enemmän olemme vapaita mielemme luomista kahleista. Elämän ja kuoleman kiertokulku eli samsara,
on se paikka missä voimme olla vapaita. Samsara on siis nirvana ja päinvastoin.
Mitään eroa ei ole. Me kuvittelemme sen eron. Ehdollistunut minämme luo tämän
eron ja näistä minämme ehdollisista rakenteista on vaikea luopua. Se vaatii
harjoittelua.

Harjoittelu on arjen lumon ymmärtämistä. Se on
keskittymistä juuri siihen, mikä on tehtävä juuri nyt. Jos emme osaa nauttia
posliinin puhtaudesta, kun se paljastuu riepumme alta, oli se sitten allas tai
pytty, emme ymmärrä zeniä. Kuvaakaan ei tarvitse lähteä hakemaan kauempaa.
Jokainen arjen hetki voi olla kuvan paljastumisen paikka. Ehdollistunut egomme
ei helposti tavoita näitä kuvia. Se kuvittelee, että on matkustettava kaukaisiin
maihin tai sotatantereille voidakseen saada hyvän kuvan. Tai on otettava mukaan
köysi, mentävä synkkään metsään, ripustettava köysi kaulaan ja otettava omakuva.
Tämä kuva kertoo ehdollistetun egomme ahdistuksesta, pelosta, tuskasta,
yksinäisyydestä, epätoivosta. Tällaista
kuvaa kutsutaan usein myös taidekuvaksi. Tällainen kuva ei eheytä. Päinvastoin.
Se vain näyttää haavan. Muodottaman
itsen näkökulma on toinen. Se osoittaa toiseen suuntaan. Se osoittaa kohti
ehjää, kohti sellaista kokonaista, mikä ei koskaan ole ollutkaan rikki. Siksi
kuva, joka ilmentää muodotonta itseä, on myös itse eheyttävä. Siksi
zen-kuvaus ja sen synnyttämät kuvat
luovat myös eheyttävän prosessin – sekä tekijässä että katsojassa. Sitä voisi
kutsua myös terapeuttiseksi prosessiksi.

Tähänkin tekee mieli laittaa yksi Mumonkanin koan.
Sen nimi on ”Joshu pesee kulhon”.

Munkki sanoi Joshulle: “Olen juuri saapunut
luostariin. Opettaisitko minua?” Joshu kysyi: “Oletko syönyt jo
riisipuurosi?” Munkki vastasi: “Olen.” Joshu sanoi: “Pese
sitten kulhosi.” Sillä hetkellä munkki valaistui.

Mumonin kommentti: Joshu on mies, joka avatessaan
suunsa paljastaa myös sydämensä. Epäilen, että tämä munkki ei todellisuudessa
nähnyt Joshun sydämeen. Kunpa hän ei olisi luullut munaa kanaksi!

Asia on
liian selvä ja siksi vaikea nähdä.
Eräs
idiootti etsi kerran tulta palava lyhty kädessään.
Jos hän
olisi edes tiennyt, millainen tuli on,
hän olisi
voinut keittää riisinsä paljon aikaisemmin.



Zen ja valokuvaamisen taito 13

Valokuvaus Posted on Thu, April 16, 2015 12:55:14

13 Zenin koan: Kuka on se joka katsoo?

Kun minä katson puuta, niin mikä silloin katsoo ja
mitä? Katsonko minä puuta vai puu minua? Tulenko minä subjektina tietoiseksi
puusta, joka on kokemukseni objekti? Vai voiko ajatella niin, että puu tulee
tietoiseksi itsestään siinä tietoisuudessa, joka mahdollistaa sen ilmenemisen
kokemuksena? Siis mitä? Ymmärrän. On vaikeaa ajatella, että subjektin ja
objektin suhdetta voi yrittää katsoa toisestakin suunnasta. Ei siis pelkästään
subjektista kohti objektia, vaan myös objektista kohti subjektia, ei vain
minusta kohti maailmaa vaan maailmasta kohti minua. Tietoisuuteni on ikään kuin
valo, joka valaisee maailman. En ole erillinen maailmasta irrallinen olento,
vaan olen saumaton osa tätä maailman kokonaisuutta, joka tulee tietoiseksi
minussa, minun kauttani. Tietoisuuteni luomassa valossa syntyy
itsetietoisuutta, mutta se ei ole välttämättä subjektin itsetietoisuutta, se on
myös maailman itsetietoisuutta minussa.

Tällainen näkökulman vaihto on miltei mahdotonta,
koska olemme tämän jokapäiväisen, empiirisen, ehdollistetun minämme vankeja. Empiirinen
minämme on äärimmäisen monimutkainen historiallinen rakennelma, joka on
ehdollistunut toistamaan rakenteita, joista se on itse rakentunut ja joiden osa
se itse on.

Zen-harjoituksella pyrimme vaihtamaan näkökulmaa. Pyrimme
läpivalaisemaan tämän ehdollistetun minämme niin, että mitään ei jää jäljelle
ja ymmärtämättä. Tämä on tietysti mahdoton tehtävä, mutta näyttää harjoituksen
tienä, jota voidaan kulkea. Japanilainen zen-opettaja Shin’ichi Hisamatsu kuvaa zen-kokemusta ”muodottaman itsen itsetietoisuudeksi”. Zen-taide on hänen mukaansa tämän muodottoman
itsen ilmausta.

Tämä muodoton itse on
mahdollista tavoittaa, kun pudotamme pois sen itsen, millä on muoto. Se on tämä
jokapäiväinen, ehdollistettu itsemme, egomme. On siis pudotettava pois tämä
ego, tämä minä, johon olemme kiintyneet ja jossa elämämme tulee esiin
rajallisena itsenä, itsekeskeisenä minänä, jossa maailma tulee tarkastelluksi
ja ymmärretyksi vain tämän ehdollistetun itsen näkökulmasta.

Jos onnistumme pudottamaan
pois tämän rajallisen minämme, rajallisen näkökulmamme, mitä jää jäljelle? Tämä
on kysymys, mitä on tarkasteltava huolella ja harjoitettava huolella. On
katsottava vain sitä, mitä jää jäljelle. Jos jäljelle ei jää mitään
ehdollistetun itsen rajallisia muotoja, ajatuksia, asenteita, jäljelle jää vain
jotakin, jolla ei ole mitään muotoja. Sitä voidaan kutsua ”muodottomaksi
itseksi”, mikä on rajaton. Samalla tietoisuutemme ei tietenkään katoa
minnekään, emme mene tiedottomaksi, jolloin voidaan sanoa, että jäljelle jää
muodoton itse, joka on tietoinen itsestään. Näin voimme löytää Hisamatsun ”muodottoman
itsen itsetietoisuuden”.

Kun katsot puuta ja sen sijaan, että keskityt
puuhun, kysytkin, kuka on se joka katsoo, mitä tapahtuu? Näkökulmasi kääntyy
objektista kohti subjektia. Kun katsot itseäsi näin, mitä näet, mitä löydät? Mitä
löydät katsojan paikalta. Et mitään! Löydät vain katsomisen tapahtuman. Katsoja
on tyhjä. On vain havaitsemisen prosessi, missä maailma tulee havaituksi.

Kun etsit kuvaa, anna myös kuvan tulla havaituksi
näin! Kuvan etsimisestä tulee silloin samanlainen zen-koan, kuin mitä kuvaisin
edellä. Silloin kuva voi nousta esiin ja tulla havaituksi, mutta suunta ei ole
silloin minusta kohti maailmaa, subjektista kohti objektia, vaan maailmasta
kohti minua, joka on tyhjä, ilman odotuksia, ilman ajatuksia; muodoton
tietoisuus, mihin kuva piirtyy ikään kuin omasta halustaan. Ei siksi että minä
haluan niin vaan siksi, että maailmasta on nousemassa esiin paikka, mikä haluaa
tulla esiin, ikään kuin näyttäytymään ja samalla osoittamaan kohti jotakin,
jonka osa se itse on.

Mumonkan on tunnettu koan-kokoelma, jota
erityisesti Rinzai-zenin oppilaat käyvät koulutuksessaan läpi. Tähän tekee
mieli laittaa lopuksi kokoelman kahdestoista koan, jonka nimi on ”Zuigan kutsuu
mestariaan.”

Joka päivä Zuigan kävi itsensä kanssa seuraavan keskustelun:
“Mestari!” “Niin.” “Selvitä pääsi!” “Kyllä,
kyllä.” “Älä anna muiden pettää itseäsi.” “En, en.”

Mumonin kommentti: Vanha
Suigan myy ja ostaa itseään. Hän pitää nukketeatteria. Yhden naamion takaa hän
kutsuu mestaria ja toisen takaa vastaa mestarille. Yksi naamio sanoo:
“Selvitä pääsi”, ja toinen: “älä anna muiden pettää
itseäsi.” Jos takerrut hänen naamioihinsa, erehdyt pahasti. Jos
jäljittelet Suigania, olet kuin kettu.

Jotkut zenin oppilaat eivät erota

todellista ihmistä naamion takaa,

koska he uskovat minuuden olemasssaoloon.

Minuuus on elämän ja kuoleman siemen.

Vain tietämättömät kutsuvat sitä todeksi ihmiseksi.



Zen ja valokuvaamisen taito 12

Valokuvaus Posted on Tue, April 14, 2015 14:27:08

12. Kuvan löytämisessä ei tarvita kameraa

Elokuvassa ”The Secret Life of Walter Mitty” on hieno kohtaus,
jossa Sean Penn, elokuvan Sean O’Connell on kuukausia metsästänyt kuvaa
lumileopardista ja istuu nyt afganistanilaisen vuoren rinteellä ja odottaa
lumileopardin astuvan esiin. Kamera on jalustalla. Elokuvan päähenkilö Walter
Mitty, joka puolestaan on kulkenut miltei maailman ympäri yrittäessään tavoittaa
O’Connellia, istuu hänen viereensä. Sean kertoo lumileopardia kutsuttavan
kummituskissaksi, koska se ei koskaan näyttäydy. Sitten hän toteaa: ”Beautiful things don’t ask for attention.” Kauniit
asiat eivät pyydä tulla huomatuiksi.

Kuva siirtyy kameran etsinkuvaan, johon
lumileopardi astuu kallioiden välistä varovasti ympärilleen pälyillen. Penn
katsoo eläintä kameran läpi. Olisi kuvan ottamisen hetki. Syntyy seuraava
keskustelu:

Walter: When are you going to take it?
Sean: Sometimes I don’t. If I like a moment,
for me, personally, I don’t like to have the distraction of the camera. I just
want to stay in it.
Walter: Stay in it?
Sean: Yeah. Right there. Right here.

Milloin otat kuvan? Joskus en otakaan. Jos hetki
miellyttää minua, silloin en halua, henkilökohtaisesti, että kamera häiritsee
minua. Haluan vain pysyä siinä. Pysyä siinä? Niin. Juuri siinä. Juuri tässä.
Sitten tilanne on ohi. Lumileopardi astuu pois kuvasta.

Tämä on hieno kuvaus siitä, miten kuvan
löytämisessä ei tarvita kameraa. Kuvan voi ottaa, mutta sen voi jättää
ottamattakin. On hyvä ajatus jättää joskus kuvanetsimismatkalla kamera kotiin.
Voimme löytää kuvan, keskittyä vain sen kokemiseen ja päästää siitä sitten
irti. Usein kuvaajat kertovat, miten heitä harmittaa se, että jokin kuva meni
heiltä ohi, kun kamera ei sattunut olemaan mukana. Kuva ei mene koskaan ohi.
Tietoisuuskin on valo, joka valaisee maailman. Valokuva on valon kuva, mikä
tallentuu filmille tai kennolle. Kuva voi tallentua kennolle vain, jos
tietoisuutemme valo on valottanut sen ensin. Tämäkin valotus on kuvan etsijälle
riittävä. Kameran avulla tuotamme ikään kuin kaksinkertaisen valotuksen, mikä
mahdollistaa kuvan jakamisen. Kuvan kokemus, sen valottuminen tietoisuudessa on
kuitenkin ainutkertainen tapahtuma, josta varsinainen valokuva on vain varjo. Kuvan
löytämiskokemusta ei sellaisenaan voi siirtää. Siitä voi antaa vain kuvan.

Zen-kuvauksessa opettelemme ensisijaisesti
löytämään tämän ensimmäisen valotuksen, tietoisuuden valotuksen. Tämä
tarkoittaa kuvan etsijälle hereillä oloa aisteissa, kaikessa siinä, mikä
näyttäytyy välittömässä kokemuksessamme juuri nyt. Juuri tässä. On pyrittävä
tulemaan tietoiseksi niistä kuvista, joita tietoisuutemme poimii joka hetki –
hirvittävällä nopeudella. Hidastaminen voi olla tarpeen, jotta ehtisimme nähdä.
Mutta valinnanvaraa kyllä riittää. Kohdista, missä voimme laukaista kameran, ei
ole pulaa. Ja kuvan löytäessämme voimme myös vain pysähtyä, katsoa ja vain pysyä
siinä. Juuri siinä.



Zen ja valokuvaamisen taito 11

Valokuvaus Posted on Mon, April 06, 2015 20:35:51

11. Mitään ”itseä” ei
tarvita

Enso on ympyrä, joka rajaa sisäänsä tyhjyyden. Tyypillinen
japanilainen huonekalu, sermi, rakennetaan niin, että valkoinen paperi
kehystetään. Kehys pyrkii näyttämään, nostamaan esiin sen, mitä se kehystää.
Tyhjän tilan. Zen-taidoissa tyhjyydellä on erityisen korostunut merkitys. Voisi
sanoa, että zen on tyhjyyden filosofiaa parhaimmillaan. Tässä ei voi välttää
pientä retkeä metafysiikkaan. Mikä
sitten on tyhjää? No oikeastaan kaikki, minkä kuvittelemme olevan jotakin. Minä,
sinä olioista koostuva maailma … ja mitä muuta on.

Tyhjyyden filosofia on syntynyt kritiikkinä käsitykselle,
että maailmassa on olioita, joilla on jokin pysyvä ja muuttumaton olemus. Buddhalaisen
metafysiikan kolme keskeistä käsitettä ja periaatetta ovat muutos,
keskeisriippuvuus ja ei-itse. Kaikki oliot ovat tyhjiä, koska ne ovat jatkuvan
muutoksen tilassa. Ei ole mitään muuttumatonta, samana pysyvää. Maailma ei siis
koostu olioista vaan prosesseista. Tätä mielemme on miltei mahdoton ymmärtää ja
hyväksyä. Ajattelemme maailman koostuvat pöydistä ja tuoleista, kissoista ja
koirista, minusta ja sinusta. Me ajattelemme niin, koska kielemme ja
käsitteemme johtavat meitä harhaan. Ajattelemme käsitteidemme viittaavan
esineenkaltaisiin olioihin, mutta sellaisia ei ole. Tässä mielessä myös
käsitteemme ovat tyhjiä.

Jos kuitenkin tarkastelemme vähän perusteellisemmin mitä
tahansa maailman ilmiötä tai oliota, voimme huomata, miten ne syntyvät, ovat
hetken ja katoavat jälleen. Ajattele, että voisit katsoa itseäsi elokuvassa,
jossa tapahtumat alkavat sata vuotta ennen syntymääsi ja päättyvät sata vuotta kuolemasi
jälkeen. Kaikki tämä olisi tiivistetty minuuttiin. Tällainen ajanjakso on
maailmankaikkeuden mittakaavassa äärimmäisen lyhyt. Ihmiskeho koostuu 99
prosenttisesti alkuaineista: happi, hiili, vety, typpi, kalsium ja fosfori. Juuri
nyt olet näiden alkuaineiden kasauma. Ajattele vielä, että nämä alkuaineesi olisi
merkattu niin, että niitä voisi seurata. No, tämän seuraajan pitäisi olla
varmaankin jonkinlainen jumala, mutta älä
anna sen haitata. Sata vuotta sitten kehosi alkuaineet olivat jo olemassa. Nyt
ne ovat kokoontuneet kehoosi, mutta sata vuotta kuolemastasi ne ovat jälleen
vapautuneet oman olemisensa kiertokulkuun. Tässä välissä se, mitä kutsut ”minäksi”
oli olemassa. Se syntyi, oli ja katosi. Jokin
alkuaineesi oli ensin tuolla, sitten sinussa ja sen jälkeen jälleen jossakin
muualla. Tällaisia me olemme.

Pidämme olioita erillisinä myös siksi, että emme ymmärrä
saati koe, miten kaikki maailman erillisinä pitämämme oliot ovat kuitenkin
riippuvaisia toisistaan. Ei ole mitään erillistä oliota, mikä ei olisi
riippuvainen muusta maailmasta. Minun kehomieleni ei voi olla olemassa, jos ei
olisi happea ympärilläni. Happea ei voisi olla, jos ei olisi vihreitä kasveja
ja niiden yhteyttämisprosessia, jossa happea syntyy. Tätä prosessia ei voisi
olla ilman auringonvaloa. On lapsellista kuvitella, että minä olisin olemassa
jotenkin erillisenä ja riippumattomana muista. Myös muista ihmisistä. En voisi
kirjoittaa tätä artikkelia, jos joku toinen ei olisi koonnut tätä tietokonetta
osista, jotka muut ovat valmistaneet. En istuisi tässä, jos joku ei olisi
valmistanut vaatteitani, tuolia allani, taloa ympräilläni. On itsestään selvää,
että jos tuhoamme toisiamme, tuhoamme luontoa, tuhoamme aina samalla myös
itseämme.

Ei ole mitään erillisiä olioita, on vain toisistaan
riippuvia, muuttuvia prosesseja. Tästä seuraa myös, että käsityksemme minästä
on myös harhaa. Pidämme itsämme kohtuullisen muuttumattoman ja pysyvänä. Kaikissa
kulttuureissa ihminen on kehittänyt mitä erilaisimpia kuolemattomuuden
myyttejä. Ehkä niin ihmisen vääjäämätön pysymättömyys, kuolemaa kohti oleminen
on helpompi sietää. Mielemme luo meille käsityksiensä pakkopaidan, jossa
temmomme. Ja jokainen tempaus sattuu. Siksi tämä korkealentoinen metafysiikka
on tärkeää. Yritämme pysyä nuorena,
terveenä, pelkäämme kuolemaa, takerrumme esineisiin, ajatuksiin, ideoihin. Mutta mitä jos voisimme vapautua tästä itse
kutomastamme pakkopaidasta. Eikö siinä olisi ideaa?

Joskus törmää ajatukseen, että tällainen ”minättömyys” olisi
pelottavaa tai se johtaisi nihilistiseen maailmankatsomukseen, kun todellisuus
sen kaikissa muodoissa paljastuukin suhteelliseksi, jopa ”tyhjäksi”. Jos mitään
absoluuttista ei ole, niin jäljelle jää vain täysin suhteellinen maailma. Ei,
se ei mene niin. Jäljelle jää elämä. Jäljelle ei jää haavekuva elämästä, elämän
illuusio, vaan elämä itse sellaisena kuin koemme sen juuri nyt. Juuri tässä
hetkessä, kun luet näitä sanoja ja yritä ymmärtää niiden viestiä. Juuri siinä
hetkessä, kun haet kahvikupin ja maistat suussasi kahvin maun. Juuri siinä hetkessä, kun täydellinen ympyrä
piirtyy kamerasi kennolle ja jälleen kerran rajaa sisäänsä tyhjän tilan. Siinä
ei tarvita mitään itseä.



Next »