Huomioita

Katsotaanpa edellä kuvaamani järjestystä vähän tarkemmin.

1. Normaalin hengityksensä tiedostamista voi helpottaa
asettamalla esimerkiksi toisen kämmenensä vatsalle ja toisen rintalastalle ja
katsomalla, miten kädet liikkuvat hengityksen myötä. Ongelma hengityksen
suhteen on, että kun kiinnitämme siihen huomiota, niin sen automaattisuus
katoaa. Tietoisuus tuo mukanaan yleensä myös jonkinasteisen kontrollin, mutta
tätä voi pyrkiä välttämään. Voi pyrkiä vain aistimaan hengitystään muuttamatta
sitä mitenkään. Jos vatsalla oleva kätesi on liikkumaton ja rinnalla oleva kätesi
liikkuu hengityksen tahdissa, se tarkoittaa että ole ”rintahengittäjä”. Tällä
viitataan siihen, että hengität pääasiassa kylkiluu- ja solisluuhengitystä,
jolloin pallea ja vatsa pysyvät aika lailla paikallaan. Monet meistä
hengittävät näin.

Hengityksen harjoitteluun on monta näkökulmaa. Ehkä yksi
monien menetelmien jakama näkemys on, että hengitystä ei pidä pakottaa. Sitä ei
pidä ikään kuin vääntää väkisin uuteen muottiin. Harjoittelussa on edettävä
omaa kehoa kuunnellen, jännityksiä vähitellen tiedostaen ja niitä hiljalleen
purkaen. Virheelliset hengitystekniikat johtuvat usein jännityksistä, joita
olemme tottuneet pitämään yllä. On tärkeää opetella tunnistamaan jännittynyt ja
rento lihas. Hiljalleen jännittynyt vatsanseutu voi silloin alkaa vapautua, ja
hengityskin siirtyä enemmän pallean ja vatsan suuntaan. Koska kapean vyötärön
malli on syvään iskostunut yleisestikin ajatteluumme, voi omien kehoideaalienkin
tiedostaminen auttaa jännitysten purkamisessa. Jos pidämme yllä mielikuvaa
kapeasta vyötäröstä, kehomme pyrkii toteuttamaan tämän idean. Jotta voimme
vapauttaa kehomme, meidän tulisi ensin vapauttaa mielemme. Olemme kokonaisia
kehomieliä. Hengityksessä tämä näkyy erityisen hyvin.

2. Palleahengityksen löytämiseksi on hyödyllistä tehdä
erikseen palleahengitysharjoituksia. Kuvaan niitä asahi-kirjoissani ja hyviä
ohjeita löytyy myös monilta nettisivuilta.

3. Oikeastaan kohdat 3. ja 4. liittyvät yhteen. Asahin alun
laaja hengityksen tasausliike on mielestäni erittäin hyvä harjoitus
syvähengityksen opettelemiseksi ja sen eri vaiheiden tiedostamiseksi. Olen
kuvannut tämän harjoituksen tarkasti ”Asahi – tietoisen liikkeen taito” – kirjassani,
mutta koska kukaan ei yleensä lue kirjoja, kuvaan sen vielä tässä. Kyseessä on
hyvin rauhallinen ja hidas säädellyn syvähengityksen harjoitus.

Asahin liikesarjat sekä alkavat että loppuvat nk. ”laajaan
hengitystä tasaavaan liikkeeseen”. Ne
ovat malliesimerkkejä, miten harjoitellaan tietoista ja säädeltyä
syvähengitystä. Kuvaan seuraavaksi asahin alun laajan hengitystä tasaavan
liikkeen tarkemmin. Tee koko hengitysliike nenän kautta. Asahissa ylipäätään pyrimme hengittämään koko
ajan nenän kautta. Hengästyessä uloshengityksen voi tehdä myös suun kautta.

(1) Seiso perusasennossa. Puhalla ensin keuhkot miltei
tyhjäksi käyttämällä apuna myös vatsalihaksia. Anna vatsan painua kasaan. Aisti
jännitystä vatsalihaksissasi. (2) Lähde
hyvin hitaasti kohottamaan käsiäsi ulkokautta ylös. Vapauta sitten vatsasi ja
anna pallean pudota ja aloittaa pallea/vatsahengitys. Aisti, miten vatsasi
pullistuu ikään kuin pallo, joka suuntaan. (3) Jatka sisäänhengitysliikettä ja
aisti, miten keuhkojen keskiosa alkaa myös täyttyä ja kylkiluusi leviävät. Tämä
on kylkiluuhengitysvaihe. (4) Jatka koko ajan käsiesi kohottamista hitaasti
ylös. Nyt ne ovat noin hartioiden korkeudella. Vedä vielä keuhkojen yläosiin
ilmaa ja aisti, miten ylävartalosi lihakset aktivoituvat, solisluuta ja hartiat
hieman kohoavat. Nyt kätesi ovat aivan ylhäällä ja keuhkosi miltei täynnä
ilmaa. Älä kuitenkaan käytä tässäkään liiallista voimaa. Tee rennosti. (5) Anna
keuhkosi hitaasti tyhjentyä nenän kautta. Älä siis tyhjennä keuhkojasi
nopeasti, vaan säätele uloshengitystäsi pitäen se rauhallisena ja tasaisena.
Tuo samalla käsiäsi hitaasti vartalon edestä alas. Aisti, miten hengitysliike
alkaa itsestään hidastua ja anna sen pysähtyä kohdassa, missä se itse niin
haluaa. Olet nyt pysähtynyt (6) hengityskierron alimpaan tasapainopisteeseen.
(1) Jatka sitten uloshengitystäsi käyttäen hyväksi myös vatsalihaksiasi ja anna
vatsasi painua sisään. Olet nyt siinä vaiheessa, mistä aloit harjoituksen ja
voit jatkaa vapauttamalla vatsalihaksesi ja palleasi ja antamalla
sisäänhengityksen tapahtua. Alla olevassa kuvassa tämä on hengityskierron vaihe
1.

Näin tehtynä hengityksen laaja tasausliike toimii säädellyn
ja tietoisen syvähengityksen mallina, joka opettaa ja harjoittaa pallea/vatsa-,
kylkiluu- ja solisluuhengityksen ja niiden yhdistämisen yhdeksi syväksi koko
keuhkot tuulettavaksi hengitykseksi.
Tämä on malli, minkä mukaan kaikki asahin liikkeet voidaan yhdistää
syvähengitykseen

5. Otin edellä esiin seuraavassa kohdassa ”osittaisen
syvähengityksen”. Tällä tarkoitan sitä, että emme tee asahissa jatkuvasti niin
syvää hengitystä, kuin sarjan alun ja lopun hengitysliikkeissä. Muut asahin
liikkeet toteuttavat syvähengityksen ideaa, mutta vain osittain. Tarkoitan
tällä sitä, että kun laajoissa hengitysliikkeissä koko keuhkojen
hengitystilavuudesta täytetään ehkä noin 90 %, niin esimerkiksi sarjan osioiden
välien ”lyhyissä hengitystä tasaavissa” liikkeissä suuruus on ehkä noin 60-70
%. Tämä on kuitenkin iso ero
lepohengitykseen, missä hengitystilavuudesta käytetään vain noin 10-15 %. Tässä
mielessä koko asahin liikesarja on yksi pitkä hengitysharjoitus.

Kun teet lyhyen hengitystä tasaavan liikkeen, niin tee
siinäkin kaikki muut edellä syvähengityksen yhteydessä kuvaamani vaiheet paitsi
jätä keuhkojen yläosa osittain täyttämättä. Älä siis käytä niin paljon
sisäänhengityksen varatilaa, kuin varsinaisessa syvähengityksessä. Kun hengität
sisään, tunnet vatsasi laajenevan ja kylkiluittesi kohoavan, tunnet myös
keuhkojesi yläosan alkavan täyttyä, mutta älä jatka siitä enää
sisäänhengitystä. Hartiat ja solisluut eivät kohoa, vaan hengitys kääntyy tässä
kohtaa uloshengitykseksi. Teet siis kuitenkin suhteellisen syvän hengityksen
alkaen vatsalta, nousten ylös kylkiin, mutta ei enää paljoa siitä ylöspäin.

6. Seuraavaksi ehdotan, että hengitys liitetään mukaan
sarjan yksinkertaisimpiin liikkeisiin, kuten hartianpyöritys, joka on ympyrä. Tällaisiin
liikkeisiin hengitys on helppo kytkeä samalla periaatteella, kuin teimme
edellisessä kohdassa hengityksen lyhyen tasausliikkeen kohdalla. Yksi hyvä tapa on tehdä vuorotellen
hartianpyöritystä ja hengityksen lyhyttä tasausliikettä ja siinä huomata, että
hengityksen suhteen liikkeillä ei ole mitään eroa: sisäänhengitys kohottaa
kädet tai hartian, uloshengitys laskee ne.

7. Viimeisessä kohdassa hengitys kannattelee kaikkia asahin hitaita
liikkeitä. Rentousosion nopeissa liikkeissä hengitys voi olla kytketty
liikkeisiin tai se voi kulkea vapaasti riippuen liikkeen muodosta. Ravistukset
tapahtuvat luontevasti uloshengityksellä.

Tässä vaiheessa liike on hidasta ja tietoista ja hengitys
kulkee liikkeen tukena ikään kuin sitä kannatellen. On tärkeää huomata, että
liike kulkee hengityksen rytmissä eikä päinvastoin. Helposti voi käydä niin, että
uloshengitys lähenee jo loppuaan, mutta liikettä on vielä paljon jäljellä. Silloin
hengitystä joutuu pakottamaan. Jos näin käy, hengityksen ja liikkeen rytmi on
ollut väärä. On etsittävä rytmi, missä hengitys ikään kuin työntää liikettä
eteenpäin rauhallisesti ja sitä on riittävästi jäljellä, kun liike lähenee
loppuaan. Kokemus opettaa, mistä tässä tarkemmin on kyse.

Liikkeen ja hengityksen rytmittämiseen on monta tapaa. Yksi
tapa on, että sisäänhengitys kannattelee liikettä, missä keho avautuu, laajenee
ja uloshengityksellä keho sulkeutuu tai supistuu. Monet asahin liikkeet
noudattavat tätä periaatetta. Mutta näin ei aina ole. Jos käytämme liikkeessä
voimaa, esimerkiksi työnnämme, niin voima vapautetaan yleensä uloshengityksellä
ja siihen valmistaudutaan sisäänhengityksellä. Koska liikkeen ja hengityksen
suunta ei ole siis itsestään selvä, on jokaista liikettä tarkasteltava
erikseen. Liikkeet ovat hengityksen suhteen siis myös yksilöllisiä siinä
tavassa, miten hengitys asetetaan liikettä kannattelemaan. Jotta hengitys voi
kannatella hidasta ja pitkää liikettä, on hengitysrytmiä hidastettava. On myös
tutkittava, onko luontevaa tehdä jokin liike yhdellä, kahdella vai kolmella
hengityksellä jne. Yleisesti voisi
sanoa, että asahin hengitys on hidasta ja rauhallista syvähengitystä/
osittaista syvähengitystä, missä liike, hengitys ja keskittyminen intensiivisesti
kohtaavat.

Asahissa pyrimme opettelemaan taidon, missä syvä
hengitysliike kannattelee myös kehon muuta liikettä. Esimerkiksi sarjan alun
hengitysliikkeessä kohotamme kädet sisäänhengityksellä ja laskemme ne alas
uloshengityksellä. Tavoitteena on, että koko liikesarja ensimmäisestä
viimeiseen liikkeeseen kulkee rauhallisen ja syvän hengityksen kannattelemana.
Koko liikesarjasta tulee silloin yksi pitkä hengitysharjoitus.

Tämän taidon oppiminen ei kuitenkaan ole helppoa
aloittelijalle, jolla ei ole mitään kokemusta liikkeen ja hengityksen
yhdistämisestä tai ylipäätään hengitysharjoittelusta. Siksi siihen kannattaa
mennä vaiheittain. Ehdotukseni on, että aloittelijan kannattaa aluksi hengittää
asahin liikkeiden aikana pääasiassa normaalisti, niin kuin hän on siihenkin
asti hengittänyt. Hengityksen ja liikkeen yhdistäminen kannattaa aloittaa niin,
että harjoittelee sitä aluksi liikesarjan varsinaisissa hengitysliikkeissä (alun
ja lopun laajat hengityksen tasausliikkeet ja osioiden välien lyhyet
tasausliikkeet), mutta antaa muissa liikkeissä vielä hengityksen kulkea niin
kuin se itse haluaa.

Jos ohjaaja heti liikkeen opettelun alussa korostaa, missä
liikkeen kohdassa hengitetään sisään, missä ulos, erityisesti moniosaisen
liikkeen oppiminen voi käydä aloittelijalle vaikeaksi. Jos liikkeen ja
hengityksen rytmi on lisäksi liian nopea, tuloksena voi olla ylihengitys
(hyperventilaatio). Aluksi on syytä opetella liike ja sen vaiheet ilman
hengityskytkentää antaen hengityksen kulkea liikkeen taustalla omia polkujaan.
Kun sitten liikeradat on hyvin opittu, voidaan alkaa kiinnittää enemmän huomiota
hengityksen ja liikkeen yhdistämiseen ja hengityksen säätelyyn, mikä tarkoittaa
hengityksen syventämistä ja hidastamista.

On myös totta, että liikkeen ja hengityksen yhdistyminen on
luonnollinen oppimisprosessi. Tarkoitan tällä sitä, että kun harrastaja tekee
asahia ja tiedostaa, että päämääränä on hengityksen kannattelema liike, hän
oppii sen hiljalleen viikkojen, kuukausien, ehkä vuosien kuluessa. Hengitys
tavallaan itsestään liittyy hitaaseen liikkeeseen ja hengityksen ja liikkeen
yhdistymistä voi olla jopa vaikea estää. Mutta tämä vie aikansa eikä kiirettä
kannata pitää. Toinen mahdollisuus on tehdä asioita enemmän systemaattisesti.
Erityisesti opettamisen kannalta systemaattisessa etenemisessä on oma järkensä.
Mutta ennen kuin menen tähän systematiikkaan, haluan sanoa vielä jotain
säätelemättömästä hengityksestä.

Erotin tuossa alussa kaksi eri suhtautumista hengitykseen
asahin liikkeissä. Neuvoin aloittelijaa
tekemään liikkeitä normaalilla hengityksellä ja opettelemaan hengityksen
säätelyä aluksi vain sarjan varsinaisissa hengitysliikkeissä. Tässä puhutaan
siis (1) normaalista, säätelemättömästä, automaattisesta hengityksestä ja (2)
hengityksen säätelystä. Itse asiassa on
hyvin vaikeaa tehdä ensimmäistä. Hidas liike miltei itsestään hidastaa myös hengityksen
ja hengityksestä tulee säädeltyä. Tähän liittyy monta asiaa, mutta nostan esiin
yhden. Usein näkee, että ihmiset tekevät asahia hyvin nopeilla liikkeillä. Tämä
näyttäisi johtuvan siitä, että he pyrkivät yhdistämään oman ”luonnolliseksi”
ajattelemansa hengityksen asahin liikkeeseen. Koska normaalin, ”luonnollisen” hengityksen rytmi on noin 15 kertaa
minuutissa, pienessä rasituksessa hyvinkin 20, tämä aiheuttaa, että liikettä
tulee tehtyä silloin noin 15-20 kertaa minuutissa. Tämä on niin nopea
liikerytmi, että liiketietoisuus kärsii tai katoaa. Asahi on ensisijassa
hidasta ja tietoista liikettä. Jos teemme vaikkapa hartianpyöritysliikkeen
tällä tahdilla, se tarkoittaa kokonaista kierrosta noin kolmessa sekunnissa.
Itse teen yhden hartianpyöräytysliikkeen noin 10 sekunnissa, jolloin niitä
tulee tehtyä minuutissa noin 6. Kolmen sekunnin tahdilla minuuttiin mahtuu 20
liikettä. Tämä on jo niin iso liikenopeus, että siinä ei enää voida puhua
hitaasta ja tietoisesta liikkeestä, missä liikettä ohjataan tietoisesti sen jokaisen
liikeradan pisteen läpi. Jos hengitystä on myös syvennetty, mutta rytmi on nopea, saatetaan helposti myös ylihengittää.

Mikä ratkaisuksi? Ratkaisu ei ole liikkeen nopeuttaminen
”normaalin tai luonnollisen hengityksen” tahtiin vaan on kaksi mahdollisuutta.
(1) Hengitys vapautetaan ja irrotetaan liikkeestä, jolloin se voi kulkea vaikka
20 kertaa minuutissa liikkeen taustalla, mutta liikenopeus pidetään hitaana,
jolloin liiketietoisuus säilyy. Kannattaa muistaa ohje, että mitä hitaampi
liike, sitä paremmin meillä on aikaa sitä aistia ja ohjata. Toinen ratkaisu on (2) hengityksen säätely
eli hengitysliikkeen syventäminen ja hidastaminen. Jos asahia tehdään edellä
kuvaamallani tavalla täysin vapaalla hengityksellä, niin se ei toimi
hengitysharjoituksena. Hengitysharjoituksen siitä tekee vasta hengityksen
syventäminen ja säätely.

Miten sitten tähän hengityksen säätelyyn voisi edetä? Jos
pyrimme oppimaan systemaattisesti hengityksen kannatteleman liikkeen, yksi
etenemisjärjestys, yhdenlainen progressio, voisi lyhyesti kuvattuna olla seuraavanlainen:

1. Oman normaalin hengityksen tiedostaminen, miten hengitän
normaalisti.

2. Pallea/vatsahengityksen harjoitteleminen, jos se ei ole
osa normaalia hengitystottumusta. (Jos hengitys syvenee, rytmin tulee hidastua,
jolloin vältetään ylihengitys.)

3. Syvähengityksen vaiheiden tiedostaminen, hengityskierron
kaikki vaiheet.

4. Syvähengityksen harjoitteleminen, esimerkiksi liikesarjan
alun ”laajassa hengityksen tasausliikkeessä”.

5. Osittainen syvähengitys mukaan ”lyhyeen hengityksen
tasausliikkeeseen” (sisäänhengityksen varatilaa ei täytetä kokonaan).

6. Osittainen syvähengitys mukaan hengityksen kannalta
yksinkertaisimpiin liikkeisiin, esim. hartianpyöritys, päänkääntö jne.

7. Syvähengitys/ osittainen syvähengitys mukaan sarjan
kaikkiin liikkeisiin jokainen liike erikseen tutkien; etsitään oma liikettä
kannatteleva hengitysrytmi (tehdäänkö liike yhdellä vai kahdella hengityksellä
jne.) liikkeen hitaus ja tietoisuus säilyttäen.

Tässä vaiheessa on syytä sanoa pari sanaa hengityksen kemiasta.
Samalla selittyy osittain, miksi
hengitystä kannattaa harjoitella. Monet meistä hengittävät pinnallisesti niin,
että pallea pysyy miltei liikkumattomana ja hengitystyön tekevät pääasiassa
hengityksen apulihakset. Luulisi, että
tällainen hengitystapa aiheuttaisi hapen puutetta ja meidän pitäisi siitä
syystä hengittää enemmän ja syvempään, tuulettaa keuhkojamme enemmän tasapainon
saavuttamiseksi. Asia on kuitenkin päinvastoin. Pinnallinen hengitys ei aiheuta hapen puutetta
vaan se aiheuttaa hyvin yleistä ylihengittämistä (hyperventilaatio), koska
hengitys myös samalla kiihtyy. Pinnallinen hengitys on usein myös
nopearytmistä. Hengityksen kemian kannalta ylihengittäminen aiheuttaa veren
hiilidioksidiniukkuutta, hypokapniaa. Veren
hiilidioksidivajeella on todettu olevan monia epäterveellisiä vaikutuksia. Tästä
syystä monet hengitysmenetelmät opettavat syventämään ja hidastamaan
hengitystä, jotta hiilidioksidivajeelta säästytään.

Kaasujenvaihdon kemian tasapaino edellyttää luonnollista
hengitystekniikkaa. Ihmisen hengitys voi olla monella tapaa puutteellista. Vanhoilla
ihmisillä rintarangan ja kylkiluiden liittymäkohdan nivelet voivat jäykistyä,
joka vaikuttaa hengityskapasiteettiin. Silloin asahin ”simpukkaliikkeen”
kaltaiset harjoitukset ovat tärkeitä. Jotkut tutkijat varoittavat, että
hengitysharjoittelu saattaa johtaa hiilidioksidivajeen lisääntymiseen, jos
korostetaan vain syvää hengitystä. Samalla on myös korostettava hengitysrytmin
hidastamista, jotta ylihengitykseltä vältytään. Asahissa opettelemme
syvähengityksen kautta optimaalista hengitystekniikkaa, mutta samalla
korostamme liikkeen ja hengityksen hidastamista, jolloin ylihengittämisen
vaaraa ei ole. Aloittelijan kannattaa hengityksen säätelyssä lähteä kuitenkin aina
varovasti liikkeelle. Asahissa hengityksen voi aina antaa tulla ja mennä niin
kuin se itse haluaa.

Aluksi haluan määritellä joitakin hengitykseen liittyviä
käsitteitä. Usein puhutaan vaikkapa luonnollisesta hengityksestä, mutta
jätetään auki, mitä sillä tarkoitetaan. Lähden liikkeelle ”normaalin
hengityksen” käsitteestä. Tarkoitan sillä sitä tapaa, miten ihminen normaalisti
hengittää, kun hän ei ole siitä lainkaan tietoinen. Normaali, tiedostamaton
hengityksemme voi olla kuitenkin virheellistä tai luonnollista, optimaalista.
”Luonnollisella hengityksellä” tarkoitan hengitystapaa, missä kehon hengitystä
kuljettavat ja säätelevät rakenteet toimivat niin kuin niiden tulisi toimia.
Voidaan puhua optimaalisesta hengitystavasta.

Usein todetaan, että hengitys tapahtuu, niin kuin sen on
tarkoitettu tapahtuvan. Tämä kuitenkin pitää sisällään ajatuksen, että on joku
tarkoittaja ja näin ei voi luonnon prosesseista ja kehityskuluista todeta. Hengitystapahtuma on luonnollisen kehityksen,
siis evoluution tulos ja voimme kuvata tätä tapahtumaa niin kuin mitä tahansa
luonnon ilmiötä. Tällaisessa hengityksen tieteellisessä kuvauksessa nostetaan
esiin, miten hengitys on prosessi, mikä toteuttaa ihmisorganismin kaasujen
(happi, hiilidioksidi) vaihdon, ja pitää näin yllä elämän biologisia
perusprosesseja. Itse hengitystapahtumassa pallea on ensisijainen hengitystä
ylläpitävä lihas, jonka supistumis- ja rentoutumisliikkeistä aiheutuu keuhkojen
täyttyminen ilmalla ja niiden tyhjentyminen. Toissijaisia hengityslihaksia ovat
kylkiluiden väliset lihakset ja rinnan ja kaulan seudun lihakset. Kun
hengitystä kuvataan näin, voidaan myös todeta, että jos pallea ei toimi
ensisijaisena hengityslihaksena vaan ikään kuin vastuu hengitysliikkeestä
siirretään ylemmäksi kylkiin ja kaulaan asti, niin kyseessä on virheellinen
hengityksen tapa. Tai ainakin voidaan sanoa, että kyse ei ole optimaalisesta hengitystekniikasta.
Tämä on tärkeää siksi, että hyvin monet meistä hengittävä pääasiassa keuhkojen
yläosilla, ja pallea ei pääse normaalisti liikkumaan, koska vatsaa vedetään
jatkuvasti sisään. Vatsa on siis jatkuvasti jännittynyt.

On ikävää, että on olemassa sellaisia fitness-lajeja, joissa
opetetaan hengitystekniikkaa, joka saa harrastajat vetämään vatsaansa sisään arjessakin. On siis hyvä erottaa ihmisten normaali
hengitys ja luonnollinen hengitys toisistaan. Erilaiset vähemmän optimaaliset
hengitystottumukset voivat olla meille täysin normaaleja, mutta se ei tarkoita,
että normaali hengityksemme ei voisi olla virheellinen. Hengitysharjoitteiden
avulla pyritään siirtymään normaalista hengityksestä kohti luonnollista
hengitystä.

Mistä sitten virheellinen keuhkojen yläosaan painottunut ja
vatsan ja pallean unohtava hengitys johtuu? Kyse on kehomme kulttuurisista
ideaaleista. Kapean vyötärön idea on länsimaisessa kulttuurissa jo noin
500-vuotta vanha. Korsetteja alettiin käyttää silloin Ranskan ja Espanjan
hoveissa. Kapean vyötärön idea on säilynyt meidän päiviimme asti. Vaikka
ulkoisista korseteista luovuttiin noin sata vuotta sitten, idea korsettivyötäröstä
jäi korviemme väliin, ja siellä se on edelleen. Edelleen suurin osa naisista
hengittää niin, että vatsa on jatkuvasti sisäänvedetty ja pallea ei pääse
vapaasti liikkumaan, jolloin hengitys nousee kylkiin ja ylemmäksi. Muistan
aikanaan, kun opetin paljon taijita ja siihen liittyvää hengitystä, että noin
80 % naisoppilaistani hengitti keuhkojensa yläosalla ja heille
pallea/vatsahengityksen oppiminen oli vaikeaa. Miehille tämä ei yleensä ollut
ongelma. Miehiä ei ole opetettu häpeämään ulos työntyvää vatsaansa ja suurin
osa heistä käyttää hengittäessään pallea/vatsahengitystä.

Jotta ymmärtäisimme, mitä hengityksen harjoittaminen
tarkoittaa, pitää ymmärtää myös jonkin verran hengityksen anatomiaa ja
fysiologiaa ja niihin liittyviä käsitteitä. Seuraavaksi niistä muutamia.

Lepohengityksellä tarkoitetaan levossa tapahtuvaa,
suhteellisen pinnallista hengitystä, missä ilmaa vaihtuu keuhkoissa vain noin
0,5 litraa. Ihminen hengittää levossa keskimäärin noin 15 kertaa (joissakin
tutkimuksissa 12-20). Lepohengityksen rytmi on siis suhteellisen nopea.
Hengitys vaihtaa suuntaa itsestään kahdessa pisteessä, joita olen kutsunut
hengityksen ylimmäksi ja alimmaksi tasapainopisteeksi. Ylin tasapainopiste on
se hengityksen kohta, missä sisäänhengitys vaihtuu itsestään uloshengitykseksi.
Alin tasapainopiste on kohta, missä uloshengitys päättyy ja vaihtuu
sisäänhengitykseksi.

Uloshengityksen varatila on alue, mikä sijoittuu
uloshengityksessä alimman tasapainopisteen ”alle”. Eli kun jatkamme
hengitystämme ulos tämän tasapainopisteen jälkeen, siirrymme uloshengityksen
varatilaan. Tätä tilaa on noin yksi litra. Sisäänhengityksen varatila taas
sijaitsee vastaavasti ylimmän tasapainopisteen ”yläpuolella”. Eli se on tila,
jonka voimme vielä täyttää keuhkoissamme jatkamalla sisäänhengitys loppuun
asti. Tätä tilaa on noin 3 litraa. Koko hengityksen tilavuus eli nk.
vitaalikapasitetti on silloin noin 4,5 litraa (kaikki nämä luvut ovat nuoren
miehen keskiarvoja). Kuvassa 1. esitetään graafisesti nämä käsitteet.

Kuva 1.

Syvähengityksellä (joogan ”täydellinen hengitys”)
tarkoitetaan sellaista hengitystä, missä keuhkot sekä tyhjennetään, että
täytetään miltei kokonaan. Käytämme syvähengitystä esimerkiksi laulaessamme,
jolloin keuhkot täytetään miltei kokonaan ja uloshengitys viedään myös miltei
loppuun asti lauluäänen muodostuksessa.

Syvähengitys voidaan jakaa kolmeen osaan. Puhutaan pallea-
tai vatsahengityksestä, kylkiluuhengityksestä ja solisluuhengityksestä. Nämä
kaikki kuvaavat itse asiassa syvähengityksen vaiheita, eivätkä ne ole mitään
itsenäisiä hengitystekniikoita. Hengittäessämme syvään nämä vaiheet ikään kuin
liukuvat toisikseen kun keuhkot täyttyvät ilmasta. Aluksi pallea laskeutuu,
vatsa pullistuu (vatsahengitys), sitten kylkiluut laajenevat (kylkiluuhengitys)
ja lopuksi keuhkojen yläosien täyttyessä myös solisluut ja hartiat hieman
kohoavat (solisluuhengitys).

Hengitysharjoittelua on monenlaista. Ainakin seuraavat
hengityksen harjoittamisen tavat voidaan erottaa. Niiden rajat eivät ole
selkeitä, vaan jokin harjoitus voi kuulua useaan luokkaan.:

(1) Syvähengityksen harjoitteleminen. Lähtee yleensä
liikkeelle palleahengityksen opettelusta, jos siinä on puutteita. Pyritään
vahvistamaan hengityselimistöä ja ylläpitämään rintakehän ja selän
liikkuvuutta, jotta hengityskapasiteetti pysyy avoinna tai lisääntyy. Käytetään
monissa idän hengitysmenetelmissä (jooga, qigong ym.).

(2) Hengityksen hidastaminen. On tyypillistä monissa meditaatiomenetelmissä.
Tehdään yleensä pidentämällä uloshengitystä, jolloin pallean läpi kulkevan
vagus-hermon aktivaatio aiheuttaa monia parasympaattisen hermoston aktivointiin
liittyviä ilmiöitä. Tutkimuksissa on
todettu, että hidastamalla hengitystaajuutta noin kuuteen kertaan minuutissa
voidaan estää sympaattisen hermoston aktivaatiota, mikä rauhoittaa kehoa,
alentaa kiputuntemuksia, stressiä ja verenpainetta. Hidas hengitys rauhoittaa
myös mieltä.

(3) Hengityksen pysäyttäminen. Pysäyttämällä koko hengitysliike
voidaan hengityksen pidättämisen kykyä lisätä moneen minuuttiin. Käytetään
esimerkiksi vapaasukelluksessa. Käytetään myös monissa idän
hengitysmenetelmissä. Totutetaan hengityskeskus veren hiilidioksidipitoisuuden
kasvuun.

(4) Hengitysvastuksen
käyttö. Käytetään sekä sisään- että
uloshengityksen lihastyön harjoittamisessa. Vahvistetaan hengityselimistöä.
Vastus voidaan ottaa erilaisista laitteista. Idässä vanha harjoitus, missä
vastus otetaan supistamalla kurkunpäätä. On tullut nykyään tunnetuksi myös
urheilupuolella.

Yksi tapa luokitella hengitysharjoituksia voisi olla myös
seuraava: (1) Staattinen harjoittelu. Harjoitus tehdään paikallaan istuen,
seisten tai maaten. (2) Dynaaminen, liikkeeseen yhdistetty harjoittelu kuten asahissa.
Monissa joogan tapaisissa perinteissä tehdään sekä staattisia että dynaamisia
hengitysharjoitteita. (3) Ääneen yhdistetty harjoitus. Vanhoista perinteistä
tällaista edustaa esimerkiksi resitaatio-laulu. Suutrien resitaatio voidaan
nähdä yhdellä tasolla hengityksen harjoittamisena. Joissakin perinteissä
esiintyy myös hengitysharjoituksia, joissa liike ja ääni yhdistetään.

Asahia voidaan pitää joogan tai kiinalaisen qigongin
tapaisena hengityksen harjoittamisen menetelmänä. Kaikissa hengitystä harjoittavissa
menetelmissä tavoitteena on tiedostaa hengityksen luonnolliset vaiheet, kyetä
tekemään ne ja avata ja harjoittaa kehoa niin, että oma arjen hengitys alkaa
kulkea luonnollisella tavalla. Hengitysharjoitteiden avulla pyritään siirtymään
normaalista hengityksestä kohti luonnollista hengitystä. Asahin ja joogan
kaltaiset menetelmät voivat toimia tässä suurena apuna. Hengityksen ja liikkeen
hidastaminen ja syventäminen vaikuttaa myös voimakkaasti mieleen. Hidas
hengitys tyynnyttää mielen ja harjoituksessa voi tuntea kehon, mielen ja
hengityksen harmoniaa, mikä on eheyttävän liikkeen ydinkokemus. [Jatkuu.]

Kuulostaa oudolta puhua hengittämisen taidosta, koska
hengitys on ilmiö, joka tapahtuu meissä automaattisesti ja huomaamatta. Yleensä
emme kiinnitä hengitykseemme mitään huomiota paitsi, jos se esimerkiksi jostain
syystä tukkeutuu, jolloin jälleen automaattisesti tuleva yskä avaa ilmatiet ja
hengitys voi jatkaa jälleen automaattista kulkuaan. Voimme unohtaa täysin
hengityksemme ja unohdammekin. Hengitys on kuitenkin hyvin monitasoinen ja
monimerkityksellinen ilmiö, joka toimii lukemattomien toimintojemme taustalla.
Käytämme päivittäin lukemattomia erilaisia hengityksen tapoja tehdessämme mitä
arkisimpia asioita. Vessassa käydessämme käytämme kahta eri hengitystapaa
riippuen siitä, tyhjennämmekö rakkomme vai suolemme. Käytämme eri hengitystapaa halkoessamme puita
kirveellä tai lapukoneella. Käytämme eri hengitystapaa pidätellessämme
liikutustamme tai hallitaksemme pelkoamme. Käytämme eri hengitystapoja
nostaessamme eri painoisia esineitä. Hengityksemme muuttuu ja sopeutuu
jatkuvasti kaikkeen tekemiseemme. Kaikki fyysinen aktiivisuus vaikuttaa
hengitykseemme, mutta myös tunteemme ja joskus myös ajatuksemme. Hengitys on ehkä
tärkein kehon erilaisia homeostaaseja eli tasapainoja ylläpitävä toiminto. Se
on jatkuvassa meitä tasapainottavassa työssä, vaikka emme ole siitä lainkaan
tietoisia. Itse asiassa on outoa, että länsimaisessa kulttuurissa hengitys on
niin täydellisesti unohdettu. Törmäämme siihen yleensä vain hengityssairauksien
yhteydessä, missä hengityksen harjoittelulla on oma paikkansa kuntoutuksessa
tai terapeutin vastaanotolla, missä hengitystä käytetään terapeuttisena
työkaluna.

Mutta mitä tapahtuu, jos astumme joogasalille, taijin
harjoituksiin tai zen-ryhmään? Kohtaamme aivan erilaisen kulttuurin. Kaikissa
näissä paikoissa ohjaaja puhuu paljon hengityksestä, sen tiedostamisesta ja sen
hallinnasta. Tällaisissa lajeissa opimme, että hengitys ja sen säätely ja
tiedostaminen on olennainen osa harjoittelua. Sama pätee asahiin. Länsimaisessa
kulttuurissa ei ole hengityksen harjoittamisen perinnettä, idässä hengitys on
ollut harjoittamisen ja tutkimisen kohteena tuhansia vuosia. Tämä liittyy
tietysti myös siihen, että lännessä ei ole eläviä meditatiivisten harjoitusten
perinteitä, kun taas idässä miltei kaikki uskonnolliset ja filosofiset
perinteet sisältävät erilaisia mielen harjoittamisen muotoja, joissa hengitys
on keskeisessä roolissa.

Omakin tieni hengitykseen on käynyt monien itämaisten lajien
kautta. Kamppailutaidoissa käytetään monia hengitystekniikoita voiman
harjoittamiseen ja tuottamiseen. Kiinalaisissa taijissa ja qigongin eri
muodoissa liikkeet opetellaan suorittamaan hengityksen kannattelemana. Zen
perinteessä hengitys on jatkuvan tarkkailun kohde. Hengitys opetetaan myös
hidastamaan ja syventämään niin, että zazenin harjoittaja oppii hengittämään jopa
noin kahden hengityksen minuuttirytmillä. Kaikissa idän mielen harjoittamisen perinteissä
henkisyys ja hengitys kulkevat käsi kädessä. Niissä hengityksen merkitys ei
typisty vain hengityksen fysiologiaan ja anatomiaan ja optimaalisen hengityksen
lääketieteellisiin vaikutuksiin, vaan hengitys saa eksistentiaalisen, ihmisenä
olemiseen liittyvän yleisemmän merkityksen. Lännessä tällaiseen hengityksen
laajempaan tarkasteluun ollaan vasta havahtumassa.

Kirjoitin joskus kokonaisen kirjan siitä, miten ihmisen
kokemus muuttuu kehon, mutta erityisesti hengityksen harjoittamisen kautta:
”Taidon filosofia – filosofin taito”. Jos lukija haluaa perehtyä hengityksen
filosofiaan syvemmin, kirja löytyy netistäkin täältä: http://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/95448/taidon_filosofia_2004.pdf

Ennenkö siirryn asahiin, kerron lyhyen tarinan. Olin jokin
aika sitten Tampereen keskussairaalan päivystysosastolla seurannassa ja olin
kytketty sairaalamonitoriin, mikä seuraa sydämen sykettä ja hengitystiheyttä.
Vietin siellä yhden yön. Ihmettelin, kun monitori jatkuvasti piippasi ja
vilkutti välillä keltaista ja välillä punaista valoa. Jossain vaiheessa hoitaja
kävi kytkemässä hälytyksen pois päältä ja selitti minulle, että kone hälyttää,
koska hengitän liian hitaasti. Hän epäili minulla uniapneaa, mutta selitin
hänelle, että koneenne ei ole säädetty joogeille tai asahi-ihmisille, jotka
rentoutuessaan antavat tietoisesti hengityksensä hidastua. Kone piippasi ja
vilkutti keltaista valoa, jos hengitystiheys laski alle 10/minuutti (normaali on noin 15). Punaista se
vilkutti, jos hengitystiheys laski noin 6-7 tienoille. Itselläni se oli
jatkuvasti noin seitsemän. Lopulta hoitaja kyllästyi ja kytki koneen hälytyksen
pois. [Jatkuu.]

Niin, onko asahi siis ”mindfulnessia”? Vien nyt tämän sarjan
lyhyesti loppuun pitäytyen edellisten tarkastelun antamissa näkökulmissa. Vielä
pitää kuitenkin miettiä, millaisesta olemisesta on kyse, kun kysytään onko
jokin jotakin. Siinäkin on eroja. Jos
kysyjä tarkoittaa olemista samassa mielessä kuin kysymyksessä, ovatko kissat
koiria, niin vastaus on selvä, ei ole. Toisaalta ihminen voi pohtia ottavansa
kissan tai koiran lemmikikseen, koska kummatkin toimivat tässä tarkoituksessa.
Niissä on tarpeeksi samankaltaisia piirteitä, että toisen voi korvata toisella.
Kun puhutaan asahin ja mindfulnessin suhteesta, tarkoitetaan yleensä jotain
tämänkaltaista olemisen tapaa. Tai vielä laajemmin voidaan ajatella, miten
asahi sopii osaksi erilaisia mindfulness-menetelmiä, jos niissä kuitenkin jo
käytetään joogan tapaista tietoista liikettä. Nyt aletaan mielestäni olla asian
äärellä. Pelkistän vastauksen kolmeen osaan ja kuvaan, miten asahi sopii edellä
kuvaamiini kolmeen mindfulness-menetelmien kategoriaan ja niiden yhteyteen.

1. Asahi ja kaupalliset mindfulness-menetelmät.
Tekniseltä kannalta sopii mainiosti. Koska tärkeää tässä näkökulmassa on
stressinpoisto, asahi sopii tähän kuvioon erityisen hyvin. Voidaan ajatella,
että asahilla on jopa etuja menetelmissä yleisesti käytettyyn joogaan nähden,
koska asahin liikkeitä on helppo tehdä vaikkapa työpaikalla. Joogassa liikutaan
myös lattialla, mikä hieman rajoittaa sen käyttöä. Asahi soveltuu tehtäväksi
missä tahansa, koska tahansa, jos pokka riittää. Asahi on lähtökohdiltaan
rentouttavaa, mieltä rauhoittavaa ja kehoa tasapainottavaa liikuntaa. Joogan
tilalla voidaan myös käyttää taijiquanin ja qigongin kaltaisia meditatiivisia
menetelmiä. Kaupallista mindfulness-menetelmien
soveltamista voidaan tarkastella myös kriittisesti, kuten edellä kerroin. Kun
viemme asahia tällaisiin kuvioihin, meidän on aina syytä myös tarkastella sitä,
onko toiminta asiallista ja yleisemmin linjassa omien eettisten
periaatteittemme kanssa. Liike-elämässä helposti sorrutaan epäeettisiin
toimiin, esimerkiksi harhaanjohtavaan markkinointiin.

2. Asahi ja terapeuttiset
mindfulness-menetelmät. Asahi sopii tähän yhteyteen erityisen hyvin ja
sillä on myös monia etuja: se on dynaaminen meditaatiomenetelmä, somaattinen
menetelmä ja rentoutusmenetelmä. Se tukee voimakkaasti staattisen meditaation
kehollista ulottuvuutta. Tällä tarkoitan sitä, että meditaatiossa on kaksi
vaikuttamisen kanavaa: tajunnan intentionaalisuuden taso, missä maailmankuvamme
merkitykset muodostuvat sekä kehon intentionaalisuuden taso, missä kehollinen
esiymmärryksemme maailmasta muodostuu. Harjoittamalla asahin kaltaista
somaattista menetelmää voimme harjoittaa ja muuttaa kehomme maailmasuhdetta ja sen
esiymmärrystä, mikä puolestaan tukee maailmankuvamme uudistumista,
tajunnallisten merkitysten uudelleentulkintaa. Näen että terapeuttinen
työskentely parhaimmillaan on juuri tätä: siinä otetaan huomioon ihminen
kokonaisuutena kaikkine olennaisine puolineen. Itse kehitän Syvä-asahin teoriaa
juuri tähän suuntaan, jotta psykoterapeutit löytäisivät asahin ja ymmärtäisivät
sen ihmisen kokemusta muuttavan potentiaalin.

3. Asahi ja kontemplatiiviset
menetelmät. Tästä voisi kirjoittaa
paljon, mutta pelkistän: Asahi sopii ihanteellisesti esimerkiksi zen- tai
vipassana-retriittien liikunnalliseksi sisällöksi. Se on helppo viedä
erilaisiin kontemplatiivisiin perinteisiin ja niiden viitekehyksiin, koska
asahi sisältää kaikkien kontemplatiivisten liikemeditaatiomuotojen ytimen:
kehon liikkeen, hengityksen ja mielen suuntaamisen yhteyden, jonka kautta
voidaan kokea kehon, hengityksen ja mielen harmonia. Sitä voidaan myös soveltaa
länsimaiseen eksistentiaalis-fenomenologiseen harjoittamisen viitekehykseen,
mitä olen tarkemmin kuvannut kirjoissani Liikunta
tienä kohti varsinaista itse ja Taidon
filosofia. Silloin kyse on idän kontemplatiivisten perinteiden
selittämisestä ja kuvaamisesta länsimaisen, meille tutumman viitekehyksen avulla.
Olen itse käyttänyt asahia jo pitkään erilaisissa zen-harjoituksissa, joista
viimeinen on Zen-mieli – kehomieli -kurssini. Siinä harjoitamme pitkää, noin 90
minuuttia kestävää meditaatiokokonaisuutta, missä staattinen zen-meditaatio ja
dynaaminen asahin liike ja eri asennot vaihtuvat virtaavasti toisiinsa.

Pitää vielä jatkaa tuon toisen blogin taulukon purkamista.
Yritän nyt olla lyhytsanaisempi, että saisin tämän blogisarjan joskus loppuun.
Kolmantena vertailun näkökulmana otin siinä esiin harjoittajille annettavat lupaukset. Käsittelinkin tätä osin jo
edellä, missä siteerasin yhden mindfulness-perustaisen stressinpoistosivuston
lupausten luetteloa. Menetelmän luvataan auttavaan mitä erilaisimpiin fyysisiin
ja psyykkisiin vaivoihin vatsakivuista, päänsäryistä ja unen laadusta aina
masennukseen ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön asti. Terapeuttiset
mindfulness-menetelmät ovat lupauksissaan varovaisempia. On jopa ruvettu
korostamaan, että mindfulness-perustaiset menetelmät eivät sovi kaikille
ihmisille ja ne saattavat jopa pahentaa joitakin mielen ongelmia.
Kontemplatiivisissa perinteissä ei yleensä tehdä mitään lupauksia, koska niissä
ei tehdä mitään varsinaista kaupallista markkinointiakaan. Ryhmät ovat
pääasiassa ei-kaupallisia. Harjoituksia ja luentoja järjestävät lähinnä
erilaiset yleishyödylliset yhdistykset, mitkä eivät perustu voiton
tavoitteluun.

Neljäntenä vertailin mindfulness-perustaisia menetelmiä yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Nostin tämän esiin lähinnä siksi, että on noussut kriittisten tutkijoiden
joukko, joka pitää mindfulness-perustaisten menetelmien työpaikoille tuotuja
sovelluksia lähinnä yhteiskunnan alistavia ja työntekijöitä vieraannuttavia
rakenteita tukevina interventioina. Esimerkiksi Ronald Purser on tarkastellut
artikkeleissaan mindfulnes-menetelmien suhdetta uusliberalismiin. Suomessa tätä
näkökulmaa on nostanut esiin mm. filosofi ja mindfulness-tutkija Ilmari Kortelainen. Voisi ehkä sanoa, että
kaupalliset mindfulness-menetelmät sisältävät naiivin ja kritiikittömän käsityksen
yhteiskunnasta ja sen toiminnasta.

Terapeuttisissa menetelmissä tunnistetaan ihmisten
pahoinvoinnin yhteiskunnalliset ja rakenteelliset syyt, jolloin esimerkiksi työstressiin
liittyvien ongelmien syitä ei nähdä vain yksilötasolla, vaan tunnistetaan
ongelmien yhteisöllinen ja rakenteellinen luonne. Hoitoprosessiin liittyy
silloin parhaimmillaan työn uudelleenorganisoimista, sosiaalisten verkostojen
toiminnan tarkastelua yms.

On monenlaisia kontemplatiivisia perinteitä ja on vaikea
sanoa niistä mitään yleistä yhteiskunnallisesta näkökulmasta.
Kontemplatiivisissa perinteissä harjoittajien yhteiskunnallinen aktiivisuus
vaihtelee ääripäästä toiseen. Jotkut pyrkivät vetäytymään kokonaan maailmasta,
toiset osallistuvat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun. Silloin
aktiivisuus keskittyy usein erilaisten kärsimysten muotojen, myös
rakenteellisten ja yhteiskunnallisten, tiedostamiseen ja niiden lieventämiseen.
Kontemplatiiviset perinteet korostavat ihmisen ja hänen ympäristönsä, ihmisen
ja maailman yhteyttä ja samuutta ja perustavat toimintansa tästä yhteyden
kokemuksesta nousevaan etiikkaan.

Vielä voisi nostaa esiin opettajuuden ja koulutuksen näkökulmat. Kaikki mindfulness-perustaiset
menetelmät vaativat ohjaajilta koulutusta ja koulutuksen jälkeen he omaksuvat
yhdenlaisen opettajan roolin. Kaupallisissa menetelmissä (esim. MBSR)
valmistutaan mindfulness-ohjaajiksi kahden noin 10 lähipäivää kestävän kurssin
suorittamisen jälkeen. Kurssit kestävät noin puoli vuotta, jolloin
mindfulness-ohjaajaksi voidaan valmistua vuodessa ja lähipäivä on silloin käyty
noin 20. Tämän lisäksi opiskelijoilta edellytetään omaa säännöllistä
harjoittelua. Mitään ennakkovaatimuksia ei ole. Kaikki halukkaat otetaan
mukaan. Koska mindfulness-ohjaaja ei ole millään tavalla suojattu nimike, sitä
voi vapaasti käyttää kuka tahansa. Samoin kuka tahansa voi aloittaa
mindfulness-ohjaajien koulutuksen, jos hän niin haluaa.

Mindfulness-perustaisia terapiamuotoja koulutetaan monissa
erilaisissa formaateissa. Olennaista on kuitenkin, että niitä voivat käyttää
terapiatyössä vain koulutetut psykoterapeutit, jotka ovat valmistuneet
yliopistojen psykoterapeuttikoulutuksista, jotka kestävät vähintään kolme vuotta.
Tutkintoon voivat hakeutua asetuksessa määritetyn pätevyyden omaavat hakijat,
joilla on myös vähintään kahden vuoden työkokemus hoito- tai
mielenterveystyössä. Psykoterapeutti on nimikesuojattu ja Valviran valvoma
käsite, mitä ei saa käyttää muut, kuin Valviran hyväksymät koulutetut
psykoterapeutit.

Kontemplatiivisia perinteitä opettavat hyvin eritaustaiset
ihmiset. Yhteistä heille on yleensä se, että he ovat harjoittaneet perinteessä
suhteellisen kauan, yleisesti 10 – 20 vuotta, ennen kuin he ovat saaneet
opettajan pätevyyden. On yleistä, että opettajat arvioivat itse oppilaidensa
pätevyyden opettaa ja antavat heille opetusluvan, kun katsovat oppilaan olevan
tähän valmis. Monissa perinteissä tähän liittyy erilaisia seremonioita ja
todistuksia. Opettajien pätevyyden kontrolli tapahtuu siis täysin perinteen
sisällä. Tämä voi olla ongelma, koska opettajuuteen liittyy myös vahva
auktoriteettiasema (guru), mikä altistaa opettajan vallan väärinkäyttöön. Tällä
hetkellä asiasta keskustellaan paljon, koska esimerkkejä paljastuu jatkuvasti
erityisesti Yhdysvalloissa.

Vielä voisi puhua etiikasta
ja arvoista. Kaupallisissa mindfulness-menetelmissä mielen harjoittamisen
tekniikoita käytetään välineellisesti ilman sen suurempaa eettistä pohdintaa.
Mindfulness on niissä psykotekniikka, mitä voidaan käyttää mitä erilaisimpien
päämäärien tavoitteluun. Päämäärien kirjo onkin suuri. Tämä onkin aiheuttanut
myös paljon kritiikkiä. Jos mindfulness-perustaisia menetelmiä voidaan käyttää
armeijoiden erikoisyksiköiden toiminnan tehostamisessa, niin millaiseen
etiikkaan tällainen toiminta perustuu. Samalla kannattaa kuitenkin huomata,
että kysymys ei ole ollenkaan uusi. Vanhassa Japanissa zen ja sen harjoitukset
olivat erityisesti samurailuokan suosiossa. Vielä toisessa maailmansodassa monet
zen-opettajat opettivat japanilaisia sotilaita taistelemaan ja kuolemaan ”tyhjällä
mielellä”. Zenin ja nationalismin suhde Japanissa on ollut aina vahva.

Mindfulnessin terapiasovelluksissa etiikka on eri tavalla
läsnä. Toimintaa ohjaavat aina ensisijaisesti ihmisten auttamiseen liittyvät
arvot. Terapiamaailmassa ollaan yleisesti sitoutuneita samoihin
ammattieettisiin periaatteisiin kuin terveydenhoidossa yleensäkin. Säännökset
löytyvät laeista ja niiden noudattamista valvoo Valvira.

Kontemplatiiviset perinteet ovat monitasoisia ja usein
vuosituhansia vanhoja kulttuurisia muodostelmia, joita esimerkiksi filosofi
Lauri Rauhalalla oli tapana kutsua filosofis-uskonnollis-psykologisiksi
systeemeiksi. Tällä hän tarkoitti, että
vaikkapa buddhalaisuudesta tai hindulaisesta joogasta voi löytää kaikki nämä
tasot. Harjoittajan oma valinta on, mitä tasoja hän haluaa omassa
harjoituksessaan korostaa. Etiikka on aina olennainen osa kaikkia uskonnollisia
tai elämänfilosofisia järjestelmiä.
Harjoittajat tutustuvat yleensä systeeminsä etiikkaan suoraan
kontemplatiivisten harjoitusten kautta (esim. myötätuntomeditaatio) ja
lukemalla perinteen tekstejä (esim. nk. boddhisattva-lupausten lukeminen ääneen
ennen harjoitustuokiota). Länsimaisia
mindfulness-sovelluksia kritisoidaankin usein siitä, että niissä
meditaatiotekniikat tulevat tavallaan repäistyksi irti eettisiltä juuriltaan.

On tietysti totta, että siirtyessään kulttuureista toisiin
perinteillä on tapana muuttua. Ne kadottavat joitain piirteitään ja omaksuvat
joitain piirteitä uudesta kulttuurista. Näin on aina käynyt. Hyvä esimerkki on
tästä buddhalainen zen-perinne, joka on vaeltanut Intiasta Kiinaan, sieltä
Japaniin ja Japanista Yhdysvaltain kautta länteen. Jokainen hyppy maasta ja
kulttuurista toiseen on tuonut mukanaan muutoksen. Näin tapahtuu kaikkien kulttuuristen
ilmiöiden kohdalla. Mitään ”kulttuurista omimista” ei ole olemassa. Ei ole mitään kulttuurin muotoa, mihin
ympäröivä kulttuuri ei olisi vaikuttanut. Esimerkiksi zenin kohdalla on nyt
havaittavissa ilmiö, miten amerikkalainen terapiakulttuuri tunkeutuu zenin
ytimeen, sen retriitti- ja opetuskäytäntöihin ja samalla myös ymmärrykseen
siitä, mitä zen-buddhalaisuus ylipäätään on. Ilmiö on nähtävissä myös Suomessa.

No, ehkä näiden alustavien pohdintojen jälkeen pääsen jo
seuraavassa blogissa vastaamaan otsikon kysymykseen. Katsotaan.

Tavoitteet

Koska kännykkäsovelluksille edellisen blogin taulukko oli
aivan liian pieni, selitän sen sisällön. Samalla tulee selitetyksi tarkemmin,
miksi tällainen luokittelu on tärkeää. Se avaa mahdollisuuden vertailla ilmiön
eri ulottuvuuksia erilaisista näkökulmista. Tein tätä vertailua tuossa
taulukossa kolmesta näkökulmasta ja lisään siihen tässä vielä pari uutta. Ensimmäinen vertailun perusta oli
mindfulness-menetelmien taustalta löytyvät tavoitteet.
Ihmisen toiminta on yleensä tavoitteellista, pyrimme toiminnallamme joihinkin
päämääriin. Toiminnan tavoitteiden kannalta voidaan sanoa, että kaupallisissa mindfulness-menetelmissä
voimme nähdä kolme keskeistä tavoitetta. Ne ovat stressin poisto, työn
tuottavuuden parantaminen eli yleisemmin ihmisen suorituskyvyn kasvattaminen ja
kolmantena taloudellisen menestyksen lisääminen.

Kaikki nämä päämäärät voidaan nähdä sekä yksilön, yrityksen
että yhteiskunnan kannalta. Stressin poisto parantaa yksilön hyvinvointia. Jos
työpaikalla töitä tekee rentoja, stressittömiä ihmisiä, se parantaa monia
joustavaan ja tehokkaaseen työntekoon liittyviä olosuhteita. Myös yrityksen
tuottavuus paranee tehostuneen työnteon ja vähempien sairaspoissaolojen
ansiosta. Sama toteutuu myös yhteiskunnallisella tasolla terveydenhuolto- ja
sosiaalipalvelujen käytön vähentymisenä jne.

Pyrkiessään parantamaan suorituskykyään ihminen tavoittelee
samalla myös parempaa taloudellista tulosta. Palkatessaan yritykseen mindfulness- ohjaajia
ja ohjatessaan työntekijöitään mindfulness –kursseille yritykset pyrkivät
yksilön suorituskyvyn kasvattamisen myötä parantamaan myös taloudellista
tulostaan. Yhdysvalloissa monet tunnetut yritykset kuten Apple, Microsoft ja Google tarjoavat työntekijöilleen
mindfulness-ohjelmia. Aetna, yksi Yhdysvaltojen suurimmista vakuutusyhtiöistä
laski, että yrityksen järjestämille mindfulness-kursseille osallistuvien
työtekijöiden tuottavuus parani vuodessa 3000 dollaria. On aika uskomatonta,
mutta totta, että mindfulness-menetelmien avulla pyritään parantamaan jopa
kokonaisten yhteiskuntien toimintaa ja tuloksellisuutta, mutta niin on pakko
sanoa, koska Yhdistyneissä Kuningaskunnissa on menossa laaja ”Mindfulness
Initative”, jossa parlamentaarinen kaikkien puolueiden jäsenistä koottu ryhmä
tekee raportteja ja suosituksia viedä mindfulness-perustaisia menetelmiä
kaikille hallinnon alueille: sosiaali- ja terveyspaleluihin, koulutukseen,
työpaikoille, oikeuslaitokseen ja vankienhoitoon. Netistä löytyy heidän ensimmäinen
2015 julkaistu raporttinsa. Suomessa tämän ilmiön laajuutta ja vaikuttavuutta
ei vielä edes ymmärretä. [Ks. https://www.themindfulnessinitiative.org.uk/]

Stressinpoiston näkökulma on kuitenkin myös ongelmallinen.
Jos meidät ohjataan mindfulness-kurssille, koska olemme työssämme loppuun
palamisen partaalla, niin silloin mindfulness toimii vain lääkkeen tavoin,
jolla parannetaan oiretta, ei syytä. Kasvaneen stressin syy jää analysoimatta
ja korjaamatta. Samalla työntekijä tulee vastuutettua asiasta, mistä hän ei
oikeasti kanna vastuuta. Esimerkiksi työperäinen stressi ei yleensä ole yksilön
asenteista tai muista mielen sisäisistä seikoista johtuva asia, vaan se liittyy
työn rakenteellisiin tekijöihin, esimerkiksi resurssien vähäisyyteen. Siis
yksinkertaistaen, jos yhdellä ihmisellä teetetään kahden ihmisen työt, se
aiheuttaa lopulta välttämättä ylikuormittumista ja johtaa erilasiin kehon ja
mielen sairauksiin. Monet tutkijat ovatkin kritisoineet koko kaupallista
mindfulness-liikettä siitä, että se itse asiassa edellä kuvatulla tavalla tulee
kannatelleeksi yritysten ja yhteiskunnan työntekijöitä alistavia ja riistäviä
rakenteita. [Ks. esim. Ronald Purser ja hänen ”McMindfulness-käsitteensä.]

Terapeuttiset
mindfulness-menetelmät pyrkivät ihmisen eheyttämiseen, ihmisen auttamiseen,
kun hän kokee elämän ongelmat ylitsepääsemättömiksi. Meditatiivisten
menetelmien suhdetta vanhoihin kontemplatiivisiin menetelmiin on paljon
pohdittu, koska niiden päämäärät näyttävät hyvin samankaltaisilta. Myös kontemplatiiviset
menetelmät pyrkivät ihmisen auttamiseen, kun hän kamppailee eksistentiaalisten
kysymysten parissa. Kaikki kontemplatiiviset menetelmät pyrkivät omilla
tavoillaan vastaamaan ihmisen kärsimyksen ongelmaan. Suomessa tähän yhteyteen
kiinnitti huomiota filosofi Lauri Rauhala jo 1970-luvun lopussa. Hyvin lyhyesti
voisi sanoa niin, että meditatiiviset menetelmät voivat auttaa ihmistä ikään
kuin uudelleen organisoimaan epäsuotuisaa kokemustaan ja muuttamaan sitä
suotuisampaan suuntaan. Meditatiivisessa prosessissa, kun mieli välillä
tyhjenee käsitteistä, se mahdollistaa merkitysten uudelleen muodostumista ja
vanhojen ennakkokäsitysten ja toimintamallien purkamista. Esimerkiksi
kirjassaan Meditaatio ja muutamissa asiaa käsittelevissä artikkeleissaan
Rauhala pyrkii kuvaamaan tätä prosessia. [Tästä on itselläni työn alla pidempi
artikkeli.]

Kontemplatiiviset
perinteet ovat nk. viisausperineitä. Niissä tutkitaan ja pyritään
ymmärtämään ihmisenä olemisen perusteita ja muuttamaan itseä tämän ymmärryksen
mukaisesti. ”Katselemalla mieltä” pyritään ymmärtämään oman mielen toimintaa ja
ikään kuin läpivalaisemaan se. Ne ovat siis itsensä kasvattamista, missä
tavoitteena on jonkinlainen viisaus. Viisaus on vaikea käsite ja miltei
mahdoton määritellä, mutta jotakin siitä voi sanoa. Asiaa ehkä auttaa, jos
ymmärtää aluksi tiedon ja ymmärryksen eron. Me voimme tietää jotakin, mutta voi
olla, että emme ymmärrä, mitä tiedämme. Usein me tiedämme, miten rakennetaan
erilaisia teknologisia välineitä, mutta emme ymmärrä, miten nämä välineet
vaikuttavat pidemmällä aikavälillä itseemme tai ympäristöömme. Tieto ei sinänsä
tuo vielä ymmärrystä, ymmärrys vaatii jotain muuta. Usein se vaatii kokemusta. Viisaudeksi
voidaan kutsua sellaista ymmärrystä, mikä kohdistuu (ihmisenä) olemisen
perusteisiin, joita usein kutsutaan eksistentiaalisiksi kysymyksiksi. Voimme
myös ajatella, että emme ymmärrä asiaa, jos ymmärryksemme ei näy
toiminnassamme. Kaikesta tästä voimme päätyä esimerkiksi seuraavaan lyhyeen
viisauden määritelmään: Viisaus on kokemuksellista tietoa eksistentiaalisista
kysymyksistä, mikä näkyy toiminnassa.
Jostain tällaisesta kontemplatiivisissa perinteissä on kysymys.
Tällainen toimintaan tuotu viisaus vaatii elinikäistä harjoitusta. Se on siis jatkuvaa
itsensä kasvattamista, ihmisenä olemisen tutkimista ja Lauri Rauhalan sanoin ”oman
arvomaailmansa selkeyttämistä”.

Ihmiskäsitykset

Toinen näkökulma, jonka taulukossa nostin esiin ovat ihmiskäsitykset. Tämä tarkoittaa
karkeasti sitä, mitä ihmisenä olemisen piirteitä korostetaan tai pidetään
ensisijaisina. Ihminen on monitahoinen olento, jota voidaan tarkastella monesta
näkökulmasta. Ihmiskäsityksemme kertoo meille oman näkökulmamme ihmiseen.

Kaupalliset mindfulness-menetelmät näkevät ihmisen
pääasiassa kuluttajan ja tuloksen tuottajan näkökulmasta. Tämä on tietysti
luonnollista, koska koko näkökulma on nimetty ”kaupalliseksi”. Jokainen meistä
on potentiaalinen mindfulness-kurssin ostaja. Siksi markkinointi on
tyypillisesti liioittelevaa, huikeita lupauksia antavaa. Kaikille luvataan
jotain.

Tästä on hyvä esimerkki vaikkapa suomalainen vanhin MBSR-sivusto,
jossa todetaan, että menetelmän harjoittamisen hyödyt voi kokea mm.:
stressitason laskemisena, kroonisen sairauden tai kiputilan kanssa elämisessä,
pää-, selkä- tai niskasärkyjen vähenemisenä, toiminnallisten suolisto- ja
vatsavaivojen oireiden helpottumisena, unen saannin ja laadun paranemisena,
korkean verenpaineen laskemisena, uupumuksesta toipumisen nopeutumisena ja sen
uusiutumisen ennaltaehkäisemisenä, ahdistuneisuuden, pelkojen tai
paniikkireaktioiden lievenemisenä, kaksisuuntaisten mielialojen tasoittumisena
sekä masennuksen lievenemisenä ja psykoterapian vaikutuksen tehostumisena.

Toisaalta sama sivusto perustelee ”Mindfulness työssä”
koulutuksiaan seuraavasti: ”Mindfulness -menetelmä on tieteellisesti tutkittu
ja olemme vuosien kokemuksen perusteella saaneet seuraavaa palautetta:
Työhyvinvointi lisääntyy; työn tuloksellisuus tehostuu, kun mieli kirkastuu;
keskittymiskyky vahvistuu; innovaatiokyky optimoituu; vuorovaikutus paranee ja
työilmapiiri kevenee; kyky huolehtia itsestään vahvistuu; palautuminen
stressaavista tilanteista kehittyy. Tutkimusten mukaan n. puolen tunnin
päivittäinen harjoittaminen antaa Sinulle jopa muutamia tunteja lisää päivään.
Tämä tapahtuu mm. selkeämmän ajattelun, paremman keskittymiskyvyn, osaavamman
vuorovaikutustaitojen sekä nopeamman palautumisen ansiosta.”

On aika ilmeistä, että jos kaikki tämä pitäisi paikkansa olisimme
törmänneet ihmelääkkeeseen, joka auttaa meitä miltei kaikissa inhimillisissä
vaivoissa ja tilanteissa. Näin ei tietenkään ole. Koko tästä kuviosta tekee
oudon se, että markkinointi perustuu siihen, että samalla todetaan, miten
edellä kuvatuista vaikutuksista on vankka tieteellinen näyttö. Asia on paljon
monimutkaisempi. On tavallaan onnetonta, että mindfulness hypetys perustuu
suurelta osin mindfulness-tieteen hypetykseen.

On alkanut ilmestyä yhä enemmän myös kriittistä tutkimusta
ja analyyseja, joissa osoitetaan mindfulness-tutkimuksen puutteita. Niitä ovat
esim. käsitteiden määrittelyn heikkous, negatiivisten tulosten julkaisematta
jättäminen, vertailuryhmien puute, toistettavuusongelmat jne. Ihmisen
käyttäytymisen tutkiminen on äärimmäisen monimutkaista ja esimerkiksi nk.
placebo-vaikutuksen eliminointi tuloksista on käytännössä mahdotonta. Kun
tutkittavat tietävät, mitä tekevät ja mitä heiltä odotetaan, tämä ei voi olla
vaikuttamatta tutkimukseen. Yksi laajempi ongelma on tutkijoiden omat intressit
julkaista positiivisia tuloksia. Lääketieteellisissä tutkimuksissa tutkijoiden
on tapana ilmoittaa erilaiset sidonnaisuutensa. Tällaisena ilmoitettavana
sidonnaisuutena ei kuitenkaan pidetä sitä, että tutkija tutkii omaa kaupallista
menetelmäänsä, jolloin negatiiviset tutkimustulokset unohtuvat helposti.
Mindfulness-tutkimus on täynnä tällaisia ongelmia. Menetelmien kehittäjät eivät
jäävää itseään tutkimuksesta, päinvastoin.

Edellä on kuvattu mindfulness-tutkimukseen liittyviä
tiedeyhteisön ongelmia, jotka heijastuvat sellaisenaan kentälle. Ei voida
ajatella, että yksittäiset mindfulness-ohjaajat kykenisivät arvioimaan tieteen
tuloksia, mutta ohjaajien kouluttajilta pitäisi kyllä vaatia kykyä myös
kriittiseen ajatteluun. Tätäkin on tosin turha toivoa, koska kyse on nykyään jo
niin suuresta liiketoiminnasta.

Mindfulness-perustaisten terapiamenetelmien ihmiskäsitykset
perustuvat samoihin lääketieteen, psykologian ja psykoterapian ihmiskäsityksiin,
joihin niiden rinnalla kulkevat muutkin terapiamenetelmät perustuvat. Ihminen
pyrkii kohti terveyttä ja hyvinvoinia, jotka määritellään ihmisen toimintakyvyn
kautta. Olemme terveitä, kun emme ole sairaita.

Voi tosin olla, että mindfulness-näkökulmat ovat avaamassa
terapiapuolella myös uusia teitä ja näkökulmia ihmisen ymmärtämiseen.
Erityisesti mieleeni tulee länsimainen kehon ja mielen, ruumiin ja sielun
vahvasti jakava dualismi, joka on pesiytynyt myös eri tieteiden käsityksiin
ihmisestä. Tästä on hyvä esimerkki
lääketiede, missä edelleen mielen osuus sairauksien synnyssä ja hoidossa on
huonosti tunnettua ja tunnustettua. Samoin psykologian ja psykoterapian
puolella kehollisen näkökulman merkitystä ollaan vasta alkamassa ymmärtää. Monet kontemplatiivisista perineistä otetut
mindfulness-mallit perustuvat jonkinlaiseen käsitykseen kehon ja mielen
yhteydestä. Niitä kuvataankin usein kehomielen harjoituksiksi. Tosin samaan
hengenvetoon on todettava, että tyypillisissä mindfulness-interventioissa ei
tätä kehomieli yhteyttä kunnolla vielä ymmärretä. Tässä kohtaa työtä on tehtävä vielä paljon.
Mutta kun tämä ymmärrys lisääntyy, muuttuu hiljalleen myös dualistinen
ihmiskäsitys ehkä piirun verran kehon ja mielen yhteyttä korostavaan suuntaan.
Muuten, sivumennen sanoen, asahin yhteydessä työskentelemme hitaasti, mutta
päättävästi tässäkin suunnassa.

Kontemplatiivisten perinteiden ihmiskäsitykset ovat
syvällisiä, yleensä tuhansien vuosien kehityksen ja ihmistutkimuksen tulosta,
joten niitä ei voi lyhyesti kuvata. Jos
näissä perinteissä pyritään kohti jonkinlaista viisautta, se tarkoittaa, että
niiden taustalla on olemassa jonkinlainen ”autenttisen” tai ”varsinaisen”
ihmisen ideaali. Ajatus tarkoittaa, että meillä on näkemys siitä, mitä ihminen
parhaimmillaan, aidoimmillaan voi olla. Eri perinteet määrittelevät tämän
ideaalin eri tavoin enkä syvennyt näihin ideaaleihin tässä tarkemmin. Kehotan
lukijaa tässä kohtaa tutustumaan syvemmin esimerkiksi buddhalaiseen ajatteluun,
josta mindfulness-perustaiset menetelmät ovat ottaneet psykotekniikkansa.
[Jatkuu …]

Onko asahi
mindfulnessia, osa 2.

Jos katsomme tarkemmin edellisessä blogissani esittelemääni
kolmea mindfulness-menetelmien kategoriaa, huomaamme, että nekin jakautuvat
vielä alaluokkiin. Käyn läpi lyhyesti tarkemman jaottelun.

A. Kaupalliset menetelmät, joista esimerkkinä toimii hyvin
MBSR. Menetelmän käytön tavoitteiden mukaisesti voimme erottaa ainakin
seuraavat alaluokat:

(1) Henkilökohtaisen stressinpoiston ja sen kautta
hyvinvoinnin lisäämisen. Esimerkiksi työstressi on voinut jo aiheuttaa
sairauksia ja MBSR-menetelmää käytetään stressistä aiheutuneiden sairauksien
hoidossa. Tämähän oli Kabat-Zinnin alkuperäinen projekti.

(2) Ennaltaehkäisevä työperäisen stressin poisto.

(3) Työn tuloksellisuuden kasvun tavoittelu. Suorituksen parantaminen. Tämä voidaan
liittää erilaisiin nk. ”mielen valmentamisen” (mind coaching) tai mentaalivalmennuksen
ajatusmaailmaan. Tästä on monia erilaisia muotoja riippuen, mitä ammattikuntaa
valmennetaan. Yksi ääriesimerkkiä tästä suuntauksesta on Mindfulness Based Mind Fitness Training
(MMFT), jota toteutetaan Yhdysvaltain armeijassa ja jonka päämääränä on hallita
taistelutilanteen stressiä ja erityisesti siitä palautumista.

B.
Terapeuttiset menetelmät

(1)
Psykoterapiamenetelmät. Yksi ensimmäisistä mindfulness-perustaisista
menetelmistä oli MBCT (Mindfulness Based Cognitive Therapy). Siinä meditaatio
yhdistettiin kognitiiviseen lähestymistapaan. Nykyään vastaavia menetelmiä on
useita. Itse asiassa hyvin monilla terapiasuuntauksilla on omat ”mindfulness
based” näkökulmansa. On tutkittu meditaatioprosessien ja psykoterapiaprossien
samankaltaisuutta ja havaittu, että monet psykoterapiapotilaat hyötyvät mielen
harjoittamisen näkökulmasta. Suomessa filosofi Lauri Rauhala kiinnitti tähän
huomiota jo 1970-luvun lopussa. Tässä Rauhala oli paljon edellä aikaansa.

(2)
Fysioterapiamenetelmät. Psykofyysisen fysioterapian yleistyessä meditatiivisia
tekniikoita on alettu käyttää myös fysioterapian yhteydessä.

(3) Meditaatio
terapeutin itsehoitomenetelmä. Monet terapeutit harjoittavat itse jotain
meditaatioperinnettä tai meditatiivista liikettä pitääkseen huolta itsestään ja
harjoittaakseen itsessään eräänlaista avointa kuuntelemisen taitoa, mitä
meditaatio usein myös opettaa.

C. Vanhat
kontemplatiiviset perinteet

(1)
Buddhalainen perinne ja siihen liittyvät meditaatiotekniikat. Tämä on tietysti
kokonainen elämänfilosofinen järjestelmä, jota ei voi tässä lyhyessä
esityksessä tarkemmin esitellä. Tämä on
ensisijainen siksi, että Kabat-Zinnin esimerkin mukaan mindfulness-perustaiset
menetelmät ovat käytännössä kaikki omaksuneet buddhalaisia meditaatiotekniikoita,
joiden lähtökohtana ovat vipassana- ja zen-koulukunnat. Monet mindfulness-menetelmät
kuvaavat lähtökohtiaan niin, että he käyttävät historiallisesti vanhoja mielen
harjoittamisen menetelmiä, kuten buddhalainen meditaatio, mutta ovat tuoneet
sen nykyajan tieteelliseen viitekehykseen. Tällä perustellaan sitä, että
menetelmä on voitu ottaa buddhalaisesta elämänpiiristä, mutta se on ikään kuin
puhdistettu erilaisista uskonnollisista vaikutteista ja siitä on muokattu
puhtaasti tieteellisesti perusteltu menetelmä, jonka myös länsimainen
(kristitty, erityisesti Yhdysvalloissa) ihminen voi omaksua. Tämä on sama
perustelu, mikä kuultiin jo 1970-luvulla TM-liikkeen (Transsendenttinen
meditaatio) perustajan Maharishi Mahesh Yogin suusta.

Mindfulness-buumin
myötä myös monet zen- ja vipassana-yhteisöt ovat saaneet lisää harjoittajia.
Näihin koulukuntiin etsiytyvät henkilöt, jotka haluavat syvemmin ymmärtää sitä,
mistä tässä koko buumissa on kyse.

(2) Vanhat
meditatiivista liikettä opettavat koulut. Niputan tässä yhteen monia lajeja,
että saan asian lyhyesti esitettyä. Levinnein näistä lajeista lienee jooga,
joka perustuu intialaiseen filosofiaan, mutta jota pääasiassa lännessä tehdään
voimistelumuotona. Jooga on hidasta ja tietoista, hengityksen kannattelemaa
liikettä, johon on sisäänrakennettu meditaatioelementti. Meditaatiomenetelmät
jaetaan usein staattisiin ja dynaamisiin. Staattisella viitataan harjoitukseen,
mikä tapahtuu paikallaan istuen, seisten tai maaten. Dynaamisella viitataan
liikemeditaatioon. Joogan lisäksi lännessä paljon harjoitettuja dynaamisen
meditaation muotoja ovat myös monet kiinalaiset lajit, kuten eri taijiquanin ja
qigongin tyylit ja koulukunnat. Kaikkia näitä näkee käytettävän
mindfulness-perustaisten menetelmien yhteydessä. Tähän joukkoon voimme liittää myös
asahin, jonka liike tehdään tietoisesti ja hengityksen kannattelemana, vaikka se onkin muodoltaan nuori ja vain periaatteiltaan vanhaa.

Hiljalleen
kysymys asahin suhteesta mindfulnessiin alkaa hahmottua. Niin kuin aluksi
totesin, jotta voimme vastata tähän kysymykseen perustellusti, meidän tulee
ymmärtää ensin, mistä mindfulnessissa on kysymys. Vaikka joudun taas
yksinkertaistamaan, olen koonnut seuraavaan taulukkoon muutaman näkökulman,
jotka edelleen avaavat mindfulness-ilmiötä:

Tähän kysymykseen näyttää nyt törmäävän useasti. Olen
netistä huomannut, että Suomessa järjestetään paljon erilaisia ”Mindfulness ja
asahi” –kursseja. En tosin tiedä, mitä siellä tehdään, mutta koska kummatkin
asiat, sekä asahi, että ”mindfulness” ovat minulle jossain määrin tuttuja, niin
voisin yrittää vastata tähän kysymykseen. Vastauksesta taitaa tulla
valitettavasti moni osainen, koska aluksi on puhuttava siitä, mistä silloin
puhutaan, kun puhutaan asahista ja mindfulnessista. On siis aluksi katsottava
näitä käsitteitä. Vastaus siis ei ole kyllä tai ei. Asia on monimutkaisempi.

Aloitan asahista. Mitä kysytään, jos kysytään, onko asahi
jotakin? Silloin meillä pitäisi olla ymmärrys siitä, mitä asahi on. Tämä ei ole itsestään selvä asia. Iso osa
asahin harrastajia pitää asahia terveyttä lisäävänä tai sairauksia hoitavana
menetelmänä, terveysliikuntana. Silloin asahin liikkeitäkin tehdään samalla
tavalla kuin minkä tahansa voimistelun liikkeitä, aika nopeasti ja liikkeiden
terveysvaikutuksiin keskittyen. Itse en tee yleensä asahia näin. Minusta tämä
on vasta asahin ensimmäinen, aloittelijan taso. Minusta asahi on ensisijaisesti somaattinen
menetelmä ja kehomielen harjoittamisen tapa. Somaattisella menetelmällä
tarkoitan sitä, että asahissa harjoitetaan kehon optimaalista asentoa, liikettä
ja voimantuottoa. Tähän liittyy kehon hyvä linjaus maan vetovoimaan nähden,
koko kehon liike jne. Aivan olennaisena asahissa pidän sitä, että liike tehdään
mahdollisimman tietoisesti eli, että asahi on meditatiivista, tietoista
liikettä. Tämä tarkoittaa sitä, että asahissa liikettä aistitaan ja ikään kuin
kuunnellaan sisäkautta ja liikettä ohjataan tietoisesti liikeradan jokaisen
pisteen kautta. Samalla pyritään tekemisen tapaan, missä liike, hengitys ja
keskittynyt mieli ikään kuin kohtaavat.
Tämä synnyttää asahille tyypillisen harmonisen liikekokemuksen. Tämä
vaatii keskittymistä ja liikkeen hitautta. Tällainen tekemisen tapa ei onnistu
esimerkiksi silloin, jos asahia tehdessään juttelee muiden kanssa tai jos
kuuntelee ohjaajaa, joka juttelee niitä näitä. Silloin keskittyminen on
ohjaajan puheessa, ei oman kehon kuuntelemisessa.

Asahissa on siis ainakin kolme tasoa: 1. terveysliikunnan
taso, 2. liikeperiaatteiden taso ja 3. meditatiivinen taso. Eli jos kysymme,
onko asahi jotakin, meidän pitää ensin kysyä, millaisesta asahin tekemisestä
puhut. Joskus törmään väitteeseen, että
olisin liittänyt asahiin tämän viimeisen tason vasta viime vuosina tai alkanut
korostaa sitä. Väite ei pidä paikkaansa. Olen korostanut sitä aina, alusta
asti. Vuonna 2007 kirjoittamaani ensimmäiseen asahia käsittelevään kirjaan kirjoitin
tästä teemasta yhden luvun, jossa kirjoitan näin: ”Länsimaisessa kulttuurissa
on vierasta kuunnella ja tutkia kehoa sisäkautta, harjoittaa siis
kehotietoisuutta. Monissa kiinalaisissa
ja intialaisissa perinteissä tämä on sääntö, ei poikkeus. Tämä on yksi asahin
keskeisimmistä periaatteista: pyrimme liikkumaan tietoisesti ja kehoa
kuunnellen.” (Asahi – terveysliikuntaa kaikille, s. 142.)

Entä sitten ”mindfulness”. Tämän käsitteen käyttöön liittyy
myös isoja ongelmia. Sillä voidaan nykyään tarkoittaa miltei mitä vain. Kysyjä
on yleensä lukenut artikkelin ”mindfulnessista” ja ajattelee, että on jokin
sellainen asia kuin ”mindfulness”. Käsitteet johtavat meitä usein harhaan.
Ajattelemme, että kun on olemassa jokin käsite, niin on olemassa myös sitä
vastaava esineen kaltainen olio. Ongelma on se, että mindfulness on käsitteenä
niin yleinen, että se ei kerro enää oikeastaan mitään. Kysyjä luultavasti
tarkoittaa kysyä, onko asahi meditaatiota, koska nämä käsitteet esiintyvät
nykyään aika lailla synonyymisesti. Mutta korvaamalla ”mindfulness” ”meditaatiolla”
ongelma ei katoa. Myös meditaatio on niin yleinen käsite, että se ei vielä
kerro paljon mitään. Kyse on samasta asiasta kuin jos puhuisimme eläntarhassa
kohtaamistamme erilaisista eläimistä käyttäen vain eläimen käsitettä. Kun
näemme käärmeen tai linnun, kuvaisimme sitä vain eläimeksi. Tällainen puhetapa,
missä käytetään liian yleistä käsitettä, johtaa meitä harhaan eikä salli ilmiön
yksityiskohtaista tarkastelua. Sama pätee meditaation tai mindfulness-
käsitteen suhteen.

Jotta puheesta tulisi järkevää, käsitteet pitää olla
tarkemmin määriteltyjä. Tästä syystä olen käyttänyt nykyisestä
mindfulness-ilmiöstä seuraavaa luokittelua, mikä voi antaa yhden tavan lähestyä
käsitettä yksityiskohtaisemmin. Voimme erottaa ainakin kolme viitekehystä,
missä mindfulness-käsitettä käytetään: 1. kaupalliset mindfulness-sovellukset
(MBSR ym.), 2. terapeuttiset sovellukset (MBCT ym.) ja 3. vanhat
kontemplatiiviset perinteet (lähinnä buddhalaisuus). Tällaiset kategoriat ovat
tietysti teoreettisia ja jotkut menetelmät voivat kuulua moniin luokkiin. Kun olemme tehneet tällaisen jaon, huomaamme,
että kategoriat perustuvat menetelmien erilaisiin viitekehyksiin, päämäärin ja
arvoihin. Itse asiassa mielen harjoittamisen menetelmiä ei voi käsitellä
pelkästään teknisinä instrumentteina, pelkkinä psykotekniikoina ottamatta
huomioon sitä, mihin niitä käytetään. Ei ole olemassa mitään pelkkää tai
puhdasta mindfulness-harjoitusta, harjoitus tapahtuu aina jossain kontekstissa,
mikä myös määrittää harjoituksen tavoitteet. Tämä helposti unohtuu. Edellä esiin nostamiani kategorioita voisi
silloin kuvata tarkemmin niiden viitekehyksestä käsin esim. näin: 1. Stressin
poisto, kaupallinen hyöty, työn tuottavuuden parantaminen. 2. Ihmisen
auttamistyö, ihmisen psykofyysinen eheyttäminen. 3. Ihmisenä olemisen
ymmärtäminen, itsekasvatus. Jos nyt lähdemme liikkeelle tästä jaosta, niin se
antaa mahdollisuuden tehdä kysymys tarkemmin niin, että siihen voi järkevästi
vastata. Vastaus on tosin edelleen monimutkainen. Nyt voimme kysyä esimerkiksi seuraavasti:

Mikä on asahin ja kaupallisten mindfulness-menetelmien
suhde, esimerkiksi asahin suhde MBSR-menetelmään (Mindfulness Based Stress
Reduction)? Mikä on asahin ja mindfulness-perustaisten terapiamenetelmien
suhde? Voidaanko ajatella, että asahi on yhdenlaista mindfulness-perustaista
terapiaa? Onko asahi saanut vaikutteita kontemplatiivisista menetelmistä ja jos
on, niin onko asahi ”dynaamista meditaatiota”? Tällaisiin kysymyksiin on
helpompi vastata, mutta katsotaan näitä siteen toisessa blogissa.

Sain taas hyvän kokemuksen siitä, miten hienoa on opettaa
taitoja, koska opettaessa voi oppia itse uutta. Pidin viikonvaiheessa päivän
koulutuksen asahi-ohjaajille teemasta ”Asahi ja kiinalaiset somaattiset
menetelmät”. Kävimme siinä läpi joitakin asahin taustalta löytyviä
qigong-harjoituksia kuten baduanjin, yijinjing ja taiji-mestari Huangin viisi
rentousliikettä. Pidin myös teorialuennon kiinalaisten perinteisten menetelmien
tausta-ajattelusta. Olennaista tässä nyt esiin nostamani teeman kannalta on,
miten vanha kiinalainen ajattelu, esimerkiksi yin-yang –teoria ja viiden
elementin teoria ovat vuosituhansia vanhoja primitiivisen ihmisen yrityksiä
selittää todellisuutta. Kaikki tällaiset mallit ovat esitieteellisiä yrityksiä
ymmärtää sitä maailmaa, minkä ihminen ympärillään kohtaa. Hän huomaa, että
ympäristö muuttuu vuoden kierrossa, hän huomaa, että kaikki mikä on elävää,
kuolee lopulta jne. Näistä havainnoista hän sitten yrittää muodostaa yleisemmän
todellisuutta kuvaavan teorian eli havainto muuttuu teoriaksi. Viiden elementin
teoria on tästä hyvä esimerkki. Primitiivinen ihminen kohtaa ympäristössään
vettä, tuulta, sadetta, hän kaivaa maata ja kerää polttopuuta. Kun hän sitten
haluaa kuvat sitä, mistä todellisuus koostuu, kun hän haluaa kiteyttää
kokemuksensa teoriaksi, hän kuvaa samat elementit, syntyy elementtiteoria.
Kiinalaiset kuvasivat viisi elementtiä: vesi, puu, tuli, maa ja metalli. Edelleen
elementtejä tutkiessaan, hän huomaa, että lisäämällä puita tuleen tulen voima
kiihtyy ja lisäämällä tuleen vettä, tuli sammuu. Hän tekee samankaltaisia
havaintoja muidenkin elementtien suhteen. Hän huomaa, että tuli sulattaa
metallia, kun lisää vettä puiden juurelle niin ne kiihdyttävät kasvuaan jne.
Näin syntyy uuden tason teoria elementtien välisistä suhteista, jota
kiinalaiset kuvaavat viiden elementin ”vahvistavaksi ja rajoittavaksi
kierroksi”. Tämä muutosta kuvaava teoria laajeni Kiinassa kattamaan koko elämän
kirjon astrologiasta lääketieteeseen ja vaikkapa arkkitehtuuriin ja
ruokakulttuuriin asti. Kyse on siis primitiivisen kulttuurin esitieteellisestä
maailmankuvasta ja siihen liittyvästä mallista.

Vastaava maailmankuva löytyy myös Kreikan antiikista.
Aristoteles kuvasi kuun alisen maailman koostuvan neljästä peruselementistä:
maa, vesi, ilma ja tuli. Viidennestä elementistä koostuvat taivaankappaleet.
Elementit voivat muuttua toisikseen, jos niiden sisäiset ominaisuudet muuttuvat
tarpeeksi. Emme kuitenkaan enää ajattele näin, koska tieteellinen
maailmankuvamme on antanut tarkemman kuvan maailman rakenteesta.

Usein törmää siihen, että esimerkiksi kiinalaista
lääketiedettä opiskelevat tai käyttävät ihmiset ovat taipuvaisia ajattelemaan,
että vanhassa kiinalaisessa elementtiteoriassa tai vastaavissa teorioissa on
jotain sellaista vanhaa viisautta, minkä me olemme kadottaneet tai emme ole
koskaan edes löytäneet. Vaikka kysymys on monimutkainen, niin yleisesti ottaen
voisi sanoa, että ei ole. Kuten edellä yritin lyhyesti sanoa, kun puhutaan
elementeistä tai yin-yang –teoriasta tai vastaavista, kyse on primitiivisestä
maailmankuvasta, mitä tieteellinen maailmankatsomus ei tue.

Se, että tällaisilla teorioilla voidaan hoitaa ihmistä, jopa
tuloksellisesti, perustuu toisaalle. Asia on monimutkainen tämäkin, mutta oma
käsitykseni on, että vanhojen kulttuurien hoitomenetelmien mahdollinen tuloksellisuus
perustuu ihmisen plastisuuteen. Ihminen sopeutuu kaikkiin menetelmiin ja
teorioihin, millä häntä hänen kulttuurissaan yritetään auttaa. Ihminen on
ympäristönsä. Nykyaikaisessa kognitiotieteessä käsitellään paljon sitä, miten
ihmisen tietoisuus syntyy systeemisessä kokonaisuudessa. Tähän systeemiin
kuuluu ihmisen hermojärjestelmä aivoineen, aistiva ja liikkuva keho sekä ympäristö.
Tietoisuutta ei voi redusoida systeemin yhden osan, esimerkiksi aivojen tai
hermoston, ominaisuudeksi. Tavallaan voisi sanoa, että ihminen on ympäristönsä.
Ympäristö ja kulttuuri tunkeutuvat ihmisen joka soluun. Ihmistä ja ympäristöä
ei yksinkertaisesti voi erottaa toisistaan. Tämä pätee silloin myös kulttuurin
ihmistä hoitaviin menetelmiin. Jopa samanistiset hoitomenetelmät toimivat,
koska ihminen on plastinen, ympäristöönsä sopeutuva ja ympäristönsä osa. Ihminen
on siis sama asia kuin vaikkapa hänen kulttuurinsa käsitys tuloksellisesta
hoidosta. Tämä näkyy länsimaisessakin kulttuurissa hyvin mm. psykoterapiassa,
missä on havaittu, että hoidon onnistumisen kannalta ei ole olennaista, mikä on
terapeutin teoreettinen viitekehys. Kaikki, jopa toisilleen ristiriitaiset
viitekehykset toimivat, jos terapeutin ja asiakkaan suhde on toimiva.
Hoidettava kyllä sopeutuu hoidon perustana olevaan teoriaan. Tässä mielessä
ihminen on kulttuuriinsa sopeutuva, plastinen olento.

No, olin siis kertomassa siitä, miten tein havainnon ja jäin
pohtimaan oikeastaan edellä kuvattua ilmiötä, mutta sovellettuna kiinalaisten
taitojen, erityisesti yi quanin opetustapoihin. Yi quanissa korostetaan mielen
ja mielikuvan tärkeyttä harjoituksen alkuna. Neuvotaan ottamaan mielikuva,
jonka kanssa sitten työskennellään ja jäädään ikään kuin odottamaan, että
mielikuva alkaa toimia. Yritän kuvata seuraavassa, miten tämä tapa perustuu
mielestäni väärinkäsitykseen, primitiiviseen toiminnan kuvaukseen. Tätä voisi
verrata edellä käsittelemääni kuvaukseen viidestä elementistä.

Tällaisen teorian ja opetusmenetelmän taustalla on
mielestäni primitiivinen ihmisen toiminnan analyysi, kiinalainen käsitys siitä,
miten ihmisen toiminta muodostuu. Tämä käsitys on helppo löytää monista
kiinalaisten taitojen oppikirjoista. Ensin on yi eli tahto. Jotta voin työntää auton ojasta, minun on tahdottava
sitä. Yi aktivoi qin, eli jotta
työntö voi tapahtua pitää aktivoida kehon qi-energia. Qi-energia aktivoi sitten
lihaksen, mikä tuottaa voimaa ja liikettä. Käänsin tässä yin käsitteen
tahdoksi. Nykyään erityisesti yi quanissa esiintyy monia muitakin käännöksiä,
kuten ”mieli”, ”intentio”, ”aikomus” jne. Kannattaa muistaa, että Xing Yi Quan,
mistä yi quan on peräisin, käännetään yleensä englanniksi ”Form and Will Boxing”,
missä yi on käännetty tahdoksi.

Kiinalaiset selittävät qitä mielellään sähkömagnetismin
avulla. Erityisesti 1980-luvulla Kiinassa tehtiin paljon tutkimuksia, missä
qihin liittyviä ilmiöitä pyrittiin ymmärtämään länsimaisen fysiikan avulla ja
keskiössä oli silloin erityisesti sähkömagneettiset ilmiöt. Ilmeisesti monet
qigongin ja taijin opettajat omaksuivat tämän selitystavan etsiessään
perinteisten kiinalaisten käsitteille tieteellistä selitysmallia. Näistä
ponnistuksista huolimatta mitään ratkaisevaa tai lopullista tieteellistä
selitystä qin käsitteelle ei ole löytynyt. Hyvä esimerkki tästä selitystavasta
ovat Yhdysvalloissa taijita opettavan Yang
Jwing-Mingin kirjat, joissa hän selittää qin sähkömagneettisena ilmiönä.
Hän on kirjoittanut yli kymmenen kirjaa kiinalaisista kamppailutaidoista ja
qigongin eri muodoista.

Netistäkin löytyy hänen
artikkelinsa ”Generating
Martial Power (Jin)”, missä hän kuvaa voiman käyttöä kamppailutaidoissa (https://legacy.ymaa.com/articles/generating-jin).
Artikkelissa hän kuvaa voiman syntyvän, kuten edellä kuvasin, seuraavan ketjun
tuloksena: yi -> qi -> jin. Ensin on tahto (yi), tahto herättää energian
(qi) ja kun energia yhtyy lihasvoimaan (li), syntyy voima, jota ”sisäiset
kamppailutaidot” kutsuvat sanalla ”jin”, eräänlainen ”kamppailuvoima”.
Kuvauksen lopussa siis on ajatus qi + li = jin. Hän kirjoittaa: ”Jotta lihakset
voivat aktivoitua tuottamaan voimaa, mielen on johdettava qi alueelle, missä
lihasten aktivointi tapahtuu.” Ja: ”Esimerkiksi kun työnnät autoa, on ensin
synnytettävä idea, silloin mielestä syntyy lähdejännite (electromotive force,
EMF). Tästä lähdejännitteestä qi ohjataan lihaksiin, jotta ne aktivoituvat.”
Tässä kuvauksessa yhtyvät sekä perinteinen, toiminnan primitiivinen kuvaus
yi-qi-jin –ketju, että qin vaikutuksen selitys elektromagnetiikan avulla.

Kun selitämme toimintaa edellä kuvatulla tavalla
perinteisillä kiinalaisilla käsitteillä kuten yi-qi-jing –ketjulla, niin syntyy
monia ongelmia. Esimerkiksi yi
käännetään sanoilla mieli, intentio, tahto jne. Ohjeistetaan, että ensin on yi,
intentio ja keskittykää tähän intentioon esimerkiksi mielikuvan avulla. Koska
ensin on mieli, ajatellaan että ensin on mielikuva, siitä sitten syntyy
jotakin, liikettä, voimaa jne. Tämä perustuu edellä kuvattuun primitiiviseen
kiinalaiseen toiminnan kuvaukseen. Yksi iso ongelma on myös kielemme
dualistisuus. Ymmärrämme heti, että yi, koska se liittyy mieleen, on jotakin
erilaista kuin keho. Kiinan kielessä näin ei ole.

Asia tulee mielestäni selvemmäksi, kun kuvaamme samaa asiaa
länsimaisen termein. Lännessä puhumme tahdosta ja tahdon vaikutuksesta ihmisen
toimintaan. Emme voi työntää autoa ojasta, jos emme ensin tahdo sitä ja
työnnönkin aikana meidän on tavallaan tahdottava tekemistämme. Mutta voidaanko
tahto irrottaa toiminnasta erilliseksi kohteeksi, mitä voidaan harjoittaa? Ei
voida. Tahto ilmenee aina toiminnassa. Ei ole mitään pelkkää tahtoa. Tästä syystä
esimerkiksi psykologiassa ei puhuta oikeastaan lainkaan tahdosta, pelkästään
toiminnan motivaatiosta. Filosofiassa tahtoa käsitellään mielen toimintaan liittyvänä
kykynä. Yksi länsimainen tahtoon viittaava kuvaustapa on puhua organismin
itsesäätelykyvystä.

Ongelma on se, että puhe kiinalaisilla käsitteillä kuten yi
(tahto, intentio) reifioi (esineellistää, tekee esineen kaltaiseksi) nämä
käsitteet. Kielellä on tämä kyky. Kun käytämme jotain käsitettä, ajattelemme
helposti, että käsitteemme viittaavat johonkin todellisuudessa olevaan esineen
kaltaiseen olioon, vaikka sellaista ei ole olemassakaan. Tästä esimerkiksi yin
käsitteen esineellistämisestä on konkreettisia seurauksia. Harrastajat, joita
ohjeistetaan tekemään harjoituksia mielikuvan avulla kuvittelevat, että vaatimus
käyttää yitä tarkoittaa harjoituksen tekemistä vain mielikuvassa. Se ei
tarkoita sitä. Mielikuva on vain apuväline, jonka tarkoituksena on antaa malli
tekemiselle. Eli ei tehdä vain mielikuvassa vaan tehdään oikeasti, mutta
mielikuvan antaman mallin mukaan.

Kuvasin aika yksityiskohtaisesti taidon oppimista kirjassani
”Taidon filosofia”. Kuvaan siellä, miten opettaja antaa opetettavan liikkeen
mallin. Opetellessani sitä, yritän matkia opettajan liikettä. Kun sitten menen
kotiin ja opettaja ei ole paikalla, muistelen miten opettaja liikkeen teki. Nyt
mielessäni on liikkeen muistikuva, mielikuva, liikkeen edustus eli representaatio
mielessäni. Pyrin nyt tekemään liikkeen tämän mallin mukaan. En vain kuvittele
tekeväni, vaan pyrin ikään kuin näkemään mielikuvastani mahdollisimman tarkasti
liikkeen yksityiskohtia ja kopioimaan ne omaan liikkeeseeni. Kirjoitin silloin,
että taidon oppiminen perustuu imitaatioon ja toistoon. Me matkimme
mahdollisimman tarkasti opettajan mallia tai mielikuvaamme mallista.

Ei siis ole niin, että mielikuva synnyttää jotain vaan me
teemme mielikuvan mukaan. Mielikuva ei synnytä liikettä, kyllä meidän on itse
tehtävä liike. Annan esimerkin. Teimme viikonvaihteen seminaarissa baduanjin-liikesarjaa,
missä yhdessä liikkeessä ojennetaan kädet vuorotellen ylös ja kättä venyttäen
ikään kuin poimitaan omena korkealta puun oksalta. Mielikuva on siis tämä.
Mutta kun annoin tällaisen mielikuvan, niin helposti näytti käyvän niin, että
ihmiset ojentavat kyllä vuorotellen kätensä ylös, mutta eivät tee sormillaan
omenaan tarttumisliikettä vaan vain kuvittelevat sen, vaikka tein sen malliksi.
Mielikuva voittaa helposti näyttämäni mallin.

Teimme myös yijinjingin 12-liikkeen sarjan. Yhdessä
liikkeessä kuvitellaan, että työnnetään edessä olevaa seinää. Annoin tämän
mielikuvan ja harjoittelimme sen avulla yijinjingiin tyypillistä venyttävää
voimaa. Näytin mallin, missä voima ja venytys tuodaan sormenpäihin asti. Kaikki
eivät kuitenkaan saaneet tuotua voimaa sormiin. Ihmettelin tätä ja näytin,
miten sormia venytetään taivuttamalla niitä taakse. Erään yi quania harrastavan
osallistujan vastaus oli merkittävä. Hän totesi, että ei tämä mielikuva tuota
tuollaista liikettä hänellä. Jos hän tekee noin, niin hän joutuu pakottamaan
voiman sormiin. Aivan. Tämä oli todella merkittävä ja paljastava huomio. Ei
mielikuva voikaan aiheuttaa venytystä sormenpäihin asti, se pitää tehdä itse.
Tämä oli yi quan –harjoittelun luoma käsitys siitä, että mielikuva on jotain
ensin ja toiminnasta riippumatonta, joka sitten synnyttää toiminnan, kun jään
odottamaan. Ei synnytä. Sitä saa odottaa elämänsä loppuun asti ja mitään ei
tapahdu. Venytys sormenpäihin asti pitää tehdä itse. Mielikuva, esimerkiksi
seinä edessä, on vain apuväline, mikä yrittää antaa oikean liikkeen mallin. Malli
kannattaa katsoa mahdollisimman tarkasti opettajalta, joka seisoo edessä ja
matkia sitä niin hyvin kuin voi ja niin pieniä yksityiskohtia myöten kuin
pystyy sillä hetkellä havaitsemaan. Tätä liikettä pitää sitten toistaa tuhansia
kertoja: siis imitaatio ja toisto. Tämä on myös hyvin yleinen kiinalainen
opetustapa. Jos jäät jumiin ajatukseen mielikuvasta ja yi:stä, et ehkä koskaan
saa kiinni siitä, mitä harjoituksella etsitään: elastista voimaa, jännityksen
ja rentouden avautuvaa ja sulkeutuvaa vaihtelua kehossa. Sen sijaan, että
mietit, mitä mielikuvassa tapahtuu, pyri matkimaan tarkasti opettajan mallia.
Jos opettaja toteaa, että ”tuo voima sormenpäihin asti”, se tarkoittaa vain,
että katso tarkasti, miten opettaja taivuttaa sormensa kaarelle niin että
jännitys lävistää jokaisen sormen. On parempi joskus katsoa tarkasti, matkia tarkasti
ja keskittyä vain matkimiseen ja toistoihin. Sieltä se taito tulee.